Arkipäiväisen pahuuden äiti

Hannah Arendt (1906-1975) oli filosofi ja poliittinen teoreetikko, jonka tunnetuin ja kiistellyin teos on raportti Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Jerusalemissa 1960-luvulla. Siinä hän loi käsitteen pahuuden arkipäiväisyydestä. Raportista on kiivailtu näihin päiviin asti.

Arendtin persoonaa ja hänen tutkimuksiaan valottaa vastikään suomeksi julkaistu kirja (Kurt Sontheimer: Hannah Arendt – Suuren ajattelijan elämä, Into). Arendtin elämäntarina on kiehtova kertomus siitä, miten Saksassa syntyneestä lahjakkaasta juutalaistytöstä tuli kansainvälinen ilmiö.

Kun puhutaan Arendtista, muistetaan yleensä mainita, että hänellä oli nuorena opiskelijana rakkaussuhde filosofi Martin Heideggerin kanssa. Yhtä hyvin ei mennyt muiden natsien kanssa. Arendt joutui pakenemaan 1933 ensin Ranskaan ja sieltä Yhdysvaltoihin, missä pääosin teki elämäntyönsä.

Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä tuli käännekohta Arendtin elämässä. Kuten tunnettua, Eichmann oli vastuussa miljoonien juutalaisten kuljetuksista keskitysleireille.

Oikeudenkäyntiä Arendt seurasi Jerusalemissa. Hän ei tyytynyt yksioikoiseen asetelmaan hyvä vastaan paha. Hänen mielestään meissä kaikissa piilee pikku paholainen.

Kun syytekirjelmä kuvasi Eichmannin pahuuden hirviömäisenä ruumiillistumana, Arendt sai vaikutelman, ettei tämä ollut mikään hirviö, vaan tavallinen ihminen.

Hirvittävät rikokset oli tehnyt hallintovirkamies, joka oli syyllinen siksi, että oli ajattelematon ja kyvytön erottamaan hyvää ja pahaa toisistaan. Eichmann ei kyseenalaistanut ylhäältä annettuja ohjeita vaan noudatti kuuliaisesti sääntöjä saksalaiseen tapaan.

Arendtin mielestä keskivertosaksalainen oli helppo sopeuttaa natsien murhakoneiston osaksi, koska hän oli, kuten Heinrich Himmler, ”murhan organisatorinen nero, poroporvari”.

Himmler oli kunnioitettavan vaikutelman tehnyt poroporvari, jolla oli kaikki kunnon perheenisän tavat. Hän ei pettänyt vaimoaan ja halusi varmistaa lapsilleen kunnollisen tulevaisuuden.

Himmler rakensi Arendtin mukaan terroriorganisaationsa tietoisesti sille olettamukselle, että useimmat ihmiset eivät ole fanaatikkoja, seikkailijoita, seksuaalirikollisia eivätkä sadisteja, vaan ensi sijassa työssä käyviä ihmisiä ja hyviä perheenisiä.

Sen jälkeen kun Arendt oli julkaissut raporttinsa, hän joutui ankaran arvostelun kohteeksi. Häntä syytettiin siitä, että oli arkipäiväistänyt paitsi pahuuden myös holokaustin ja miljoonien murhaamisen. Monet ystävätkin hylkäsivät Arendtin ”häpeällisen kirjan” vuoksi.

Juutalainen Arendt leimattiin juutalaisvastaiseksi. Hänen väitettiin olevan sydämetön, ylimielinen ja harkitsematon. Sanottiin, että hän kärsi juutalaisesta itsevihasta ja vääristeli tosiasioita pahantahtoisesti.

Arendtin suosio on kasvanut aivan uusiin ulottuvuuksiin hänen kuolemansa jälkeen. Viime vuosina on ollut suorastaan muotia tutkia Arendtin tuotantoa. On nimetty Hannah Arendt -katuja, Hannah Arendt -junia, on perustettu Hannah Arendt -palkinto, Arendt-keskuksia ja -instituutteja.

Arendtilta kysyttiin kerran, mihin poliittiseen lokeroon hänet pitäisi sijoittaa: Mikä Te olette? Oletteko konservatiivi? Kuulutteko liberaaleihin?

Hannah Arendtin lyhyt vastaus: ”En tiedä… Minulla ei ole paikkaa missään.” Lyhyesti sanottuna Arendt oli riippumaton ja omaperäinen.

Päätettäköön tämä kirjoitus samoilla sanoilla kuin Kurt Sontheimer päättää oman, sinänsä heppoisen, mutta ihailun sävyttämän kirjansa Arendtista: Millainen nainen!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu