Blogi suisti romaanihenkilön raiteiltaan
Aloin lukea vuoden 2016 Finlandia-voittajan (Akvarelleja Engelin kaupungista) Jukka Viikilän uutta kirjaa suurin odotuksin (Taivaallinen vastaanotto, Otava 2021). Tarkoitus oli kirjoittaa romaanin pohjalta blogi.
Kirjan loppupuolella lukeminen pysähtyy kuin seinään. Luen, että kirjailijan alamäki alkoi erään blogikirjoituksen takia.
Kirjailija lainaa erään blogin loppua vuodelta 2018: ”Jan Holm on jo päässyt kirjallisuuden historiaan miehenä, jolle Baba Lybeck myönsi Finlandia-palkinnon. Joku saattaa tulevaisuudessa muistaa Holmin myös miehenä, joka myi sielunsa ABC:lle.”
Tunnistan lainauksen omakseni. Omassa tekstissäni Jan Holmin nimen paikalla on tosin Jukka Viikilän nimi. Kirjoitin tuolloin Viikilän kirjasta Suomalainen vuosi kevyehkön jutun, jossa sekä kehuin että suhtauduin kriittisesti Finlandia-voittajan uutuuskirjaan: https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/jormamelleri/252479-abc-viisauksia-agricolasta-viikilaan/
Luen nyt, että tämän blogikirjoituksen jälkeen kirjailijalla kaikki alkoi mennä huonosti. Sydän alkoi reistailla ja Holm ratkesi ryyppäämään. Hän on veljensä kanssa Kappelin terassilla ja valittaa hengenahdistusta:
”On vaikea saada juotua. Koko yläruumis tuntuu kuolleelta, kuin vesitankilta. Vältän puhumasta kirjastani, mutta kotimatkalla itken. Seuraavina viikkoina ja kuukausina juon elämäni suurimmat kännit, yhä uudestaan. Lopetan Kriittisessä korkeakoulussa ja ilmoitan Ylelle, että en saa kirjoitetuksi. En löydä ulospääsyä häpeästäni. Leikkauksen jälkeen valaistun: tarvitsen uuden kirjan, joka korvaisi kaiken. Kirjoitan joka päivä, koko vuoden ja seuraavan. Onni palaa lause lauseelta.”
Olen pahoillani ja järkyttynyt aiheuttamastani vahingosta, kunnes tajuan, että kyse on romaanista, fiktiosta. Fiktiivinen kirjailija voi suistua raiteiltaan harmittoman blogin takia, mutta ei kai oikea kirjailija.
Kustantajan mukaan Taivaallinen vastaanotto on tuhannen aiheen ja henkilön romaani, jossa on kuitenkin vahva omakohtainen ydin. On vaikea tietää, mikä on totta, mikä tarua, kun ei tunne kirjailijaa.
Finlandia-voitto tuo kirjailijalle paljon mainetta ja kunniaa. Itsekin kehuin Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista jo ennen kuin se oli palkittu.
Voiton jälkeen alkoi arki. Helsingin Sanomissa Juhani Karila nimitti Suomalaisen vuoden tekstejä vessakirjoituksiksi ja arveli, että kirja syntyi ratsastamaan Finlandia-palkinnon viimeisellä jälkimainingilla. Hän toivoi Viikilän seuraavasta kirjasta vähän painavampaa ja nythän se on saatu, mistä onnittelut kirjailijalle.
Taivaallisessa vastaanotossa Holm (Viikilä) toteaa, ettei yksikään hänen kirjallisen maailman tutuistaan ole koskaan hyökännyt hänen teoksiaan vastaan: ”Sitä vastoin kaikki paheksujat ovat ihmisiä, joihin en ole ehtinyt tehdä tuttavuutta. Kun tätä ajattelee, ei tarvitse ihmetellä, miksi ihmiset kokevat elintärkeäksi verkostoitua.”
Siinäpä se. Kotimaisten kirjojen kriittinen arviointi alkaa käydä mahdottomaksi. Pienessä maassa kaikki tuntevat jollakin tavalla toisensa. Ollaan Facebook-kavereita ja seurataan toisiamme Instagramissa. Kavereiden julkiseen kritiikkiin on korkea kynnys.
Jukka Viikilän Taivaallisesta vastaanotosta en rohkene sanoa mitään. En halua ottaa kontolleni sitä, että kirjailijan tai hänen alter egonsa terveys alkavat reistailla.
Toivotan suuresti arvostamalleni Viikilälle ja hänen romaanihenkilöilleen pitkää ikää.
”Juhani Karila nimitti Suomalaisen vuoden tekstejä vessakirjoituksiksi…”
– Aarno Laitinen on joskus kutsunut uusia kirjoja – olivatkohan peräti Finlandia-ehdokkaita – vain pitkitetyiksi apuraha-anomuksiksi.
”Kotimaisten kirjojen kriittinen arviointi alkaa käydä mahdottomaksi.”
– Voisiko arvioita kirjoittaa nimimerkin suojista, vai paljastavatko tyyli ja sanavalinnat lopulta kriitikon joka tapauksessa?
Ilmoita asiaton viesti
Tuskinpa tuosta (kirjallisuusarviointien vaikutuksesta) kannattaa suuria paineita ottaa.
Ei kai some ole tätä kenttää ja sen lainalaisuuksia mitenkään muuttanut – sitä että pienessä maassa, ja suuremmassakin, pienissä piireissä moni on tuttu keskenään.
Apurahojen, palkintojen tms. jakautumisen osalta olisin tästä
enemmän huolissani.
Median pirstoutuminen on pikemminkin lisännyt julkisen mielipiteen diversiteettiä.
Ajatellaanpa vaikka menneitä vuosikymmeniä, jolloin media Suomessa oli monoliitti: käytännössä Hesari (ja Yle 1), muu media seurasi perässä.
Yksi arvostelu Pekka Tarkalta, Jukka Kajavalta tai Seppo Heikinheimolta saattoi mullistaa taiteilijan elämän. Suuntaan tai toiseen.
Tulee hakematta mieleen kolme esimerkkiä: Tarkan arvostelu Häräntappoaseesta 80-luvun alussa teki yhdessä yössä Härkösestö ”kirjailijan”; Kajavan lyttäys nuoren Ryhmäteatterin eetoksesta ja uuden sukupolven näyttelijäkaartista vei väliaikaisesti 70-80 -luvun taitteessa koko teatterin syvään alhoon (josta kuitenkin noustiin pian Fenix-linnun lailla ennennäkemättömiin korkeuksiin – itse todistin sitä mm. Pete Q:n, Jumalan rakastajan ja Zloty burleskin muodossa); Heikinheimon arvostelu 90-luvun alussa pianisti Olli Mustosesta johti vuosia kestäneeseen kulttuuriskandaaliin ja useaan henkilökohtaiseen tragediaan.
P.s. En pitänyt Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista -teoksesta. Se oli teeskentelevä ja kovin suppea.
Korjaus: Kirjailijan nimessä ollut typo.
Ilmoita asiaton viesti
”Yksi arvostelu Pekka Tarkalta, Jukka Kajavalta tai Seppo Heikinheimolta saattoi mullistaa taiteilijan elämän.”
– Veijo Meri (1928-2015) vertasi taidekriitikkoa kenttäoikeuteen. Tosin omakin pinnani katkesi laakista, kun Teemu Mäki esitti kammottavan kissantapponsa tai Mimosa Pale reuhtoi jättikokoista silikonivaginaa pääkaupungin kaduilla. Huomio… tul-
Ilmoita asiaton viesti
16 vuotta Viikilää vanhempi Vieno ottaisi arviosi varmaan lungisti, jos olisi teoksen kirjoittanut.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos korjauksesta – niin olin siirtynyt alkuperäisen Ryhmiksen muistojen viemänä vuosiin 1978-1984.
Ilmoita asiaton viesti
Ei ole kyse vain kotimaisten kirjojen kriittisen arvioinnin tukehtumisesta.
Koska meillä esimerkiksi tuotettiin viimeksi kunnollista poliittista satiiria? Poliitikoksi siirtynyt koomikko, ei saa suutaan auki eduskunnan istuntosalissa koko edustajakautenaan, mutta vuodattaa lämpimiä kyyneliä mediaan anteeksipyyntöjen kera vanhoista sketseistään.
Kyllä tuli kaikille parempi olo. Paitsi romaneille, joille anteeksipyyntöä ei osunut.
Media sensuroi vanhoja ohjelmiaan, kuin eräs Winston vuonna 1984.
Vähemmistöistä ei saa sanoa yhtään poikkipuolista sanaa, saati tehdä vitsejä, minkäänlaisia. Tampereella ikänsä elänyt puolisaamelainen, kulttuuriherätyksen saanut loukkaantuu jo Amerikan intiaanienkien (anteeksi natiivimerikkalaisten puolesta, anteeksi, ei saa sanoa natiivi, eikä kanta-amerikkalainen… Noh te tiedätte porukan), kun lastenorkesterin jäsenellä on… Sen porukan päähine päässään.
Yksi väärä sana ja suvaitseviksi silakoiksi itseään kutsuva piraijalauma, tekee lausujasta hakkelusta.
Ymmärrän, että kirjoittaja näki ongelman kumpuavan enemmän piirien pienuudesta. Itse näen sen johtuvan ajan hengen suosimasta mielien pienuudesta. Pitää vain kiittää ja kehua, ettei kenelläkään tule paha mieli.
Onneksi saadaan kohta vihapuhelaki, niin voidaan alkaa kaikki oikein kunnon pikku stasilaisiksi. Hyvästi sananvapaus.
Ilmoita asiaton viesti
”.. Fiktiivinen kirjailija voi suistua raiteiltaan harmittoman blogin takia, mutta ei kai oikea kirjailija…”
Alkoholisti hakee lähes aina ulkopuolisen syyn (tai kusitolpan) ryyppäämiselleen. Harvemmin hän syyttää juomisestaan itseään.
Ilmoita asiaton viesti
”Kirjailija lainaa erään blogin loppua vuodelta 2018: ”Jan Holm on jo päässyt kirjallisuuden historiaan miehenä, jolle Baba Lybeck myönsi Finlandia-palkinnon. Joku saattaa tulevaisuudessa muistaa Holmin myös miehenä, joka myi sielunsa ABC:lle.”
Tämä on erittäin mielenkiintoinen tapaus, joka panee miettimään autofiktion ominaisuuksia ja ongelmia. Jos ja kun Jukka Viikilä lainasi näin tarkalleen Jorma Mellerin blogitekstiä kirjailijaromaanissaan ”Taivaallinen vastaanotto”, tuo blogiteksti on varmaankin jotenkin satuttanut häntä. Mikähän siinä eniten satuttaa? Onko se tuo Baba Lybeckin nimi? Mitäköhän Baba Lybeck tästä ajattelee? Hänhän on esiintynyt viihdetoimittajana mutta myös vakavasti otettavana ajankohtaisjournalistina.
”Akvarelleja Engelin kaupungista” ei siis ollut väärä valinta Finlandia-palkinnon saajaksi. Se oli asiantuntijaraadin valitsema.
Sitä paitsi Finlandia-palkinnon ratkaiseva diktaattori ei voi erehtyä. Hän valitsee yhden viidestä kirjasta. Ne ovat asiantuntevan esiraadin valitsemia ehkä sadasta vuoden kirjasta. Niistä jokainen on Finlandia-palkinnon arvoinen. Diktaattori ei siis voi erehtyä, vaikka ei olisi ehtinyt lukea yhtäkään noista viidestä kirjasta.
Kriitikolla on oikeus olla jotain mieltä jokaisesta kirjasta. Ja hänellä on sananvapaus kertoa mielipiteensä. Minulla ei ole perusteltua mielipidettä tästä Finlandia-kirjasta, koska en ole kunnolla tutustunut siihen.
Ilmoita asiaton viesti
Blogissahan ei varsinaisesti käsitelty Finlandia-palkinnon voittanutta kirjaa vaan sen jälkeen julkaistua Suomalainen vuosi -kirjaa.
Ilmoita asiaton viesti
Antti Majander kehui kovasti tätä uutta romaania Helsingin Sanomissa 29.8. On kuulemma kirjavuoden tapaus. ”Teos tekee harvinaisen selväksi erään perusasian: kirjallisuus voi syöttää aineistoa lukijan päähän, mutta valmiin teoksen hän kokoaa sirpaleista itse.”
Ilmoita asiaton viesti
Voin kuvitella hetkellisen hepnaadin kun löytää oman tekstinsä fiktion keskeltä!
Minulle on vaiherikkaan elämäni aikana sattunut sitä sun tätä, ja eräs huippukohdista oli kun löysin itseni Matti Klingen vuosipäiväkirjasta, näennäisenä aiheena kirjoittamani blogi, jossa hiukan huomautin ahkeraa elämäkerturia. Siis nimeltä mainttuna. Kieltämättä miellyttävä yllätys, en vaihtaisi pois.
Ilmoita asiaton viesti