Bordelleja ja koiratorppia Amerikan raitilla

Moni siirtolainen menestyi Amerikan raitilla viime vuosisadan alussa, mutta moni koki myös kovia. Suomeen kerrottiin mielellään menestystarinoita, vaikeuksista vaiettiin.

Jenni Stammeierin kirjan lähtökohtana on Keuruulta piiaksi Kanadaan lähteneen 24-vuotiaan Anna Jokisen surullinen tapaus (Tyttö maissipellossa – Anna Jokisen mysteerikuolema, Docendo).

Jokinen katosi tanssi-illan jälkeen Torontossa joulukuussa 1913. Hänet löydettiin lähes kolme viikkoa myöhemmin kuolemankielissä maissipellolta. Hän kuoli pian löytymisen jälkeen.

Tapauksesta esitettiin monia teorioita heti tuoreeltaan, mutta poliisin lopputulos oli, että mitään rikosta ei ollut tapahtunut.

Tätä eivät Toronton suomalaiset uskoneet 1913 eikä tunnu uskovan Jenni Stammeier tänäkään päivänä. Hän käy yksityiskohtaisesti läpi eri mahdollisuuksia, mutta Anna Jokisen mysteeri jää elämään.

Kuolinsyytutkija leimasi maissikuhilaasta löydetyn Annan tylsämieliseksi naiseksi, jolla oli taipumusta harhakuvitelmiin ja hulluustiloihin. Ihmetystä herätti se, että ruumiinavauspöytäkirjat julistettiin salaisiksi.

Toronton suomalaisten keskuudessa ajateltiin yleisesti, että valkoinen orjakauppa oli ainoa järkevä selitys Annan kohtalolle. Hänet oli viety bordelliin ja hylätty.

Anna Jokisen tapaus on sinänsä kiinnostava, mutta Stammeier laajentaa näkökulmaa.

Rapakon takana moni päätyi salakapakan eli koiratorpan pitäjäksi, prostituoiduksi ja ihmiskaupan uhriksi. Raha ratkaisi, sillä prostituoitu voi tienata piian kuukausipalkan jo kahden asiakkaan jälkeen.

Kanadassakin sadat suomalaiset naiset elättivät itsensä 1900-luvun alussa joko salakapakoinnin tai prostituution avulla. Koiratorpista suurin osa oli naisten ylläpitämiä.

Syntyi legendoja ja lempinimiä. Iso-Selma oli niin vahva, että heitti tarvittaessa miehen pää edellä kapakan ovesta ulos, myös Iso-Helene oli suuri ja Silveri-Mamma vielä isompi. Satiais-Maija taas möi itseään, Pata-Ässä juotti salakapakassa ja Anderssonin Mamma hoiti piioille sikiönlähdetyksiä.

Suomalaiset koiratorpparit ja bordellinpitäjät luovivat Stammeierin mielestä alamaailmassa kuin parhaatkin mafiapomot. Elettiin kuin viimeistä päivää.

Paikallisissa lehdissä suomalaisnaiset kuvattiin usein suureen maailmaan pöllähtäneiksi maalaistolloiksi ja surkuhupaisiksi hahmoiksi. Stammeier näkee ristiriidan lehtien kirjoittelun ja todellisuuden välillä.

Kaikki eivät olleet suinkaan surkimuksia, vaan kirjan mukaan esimerkiksi suuri osa prostituoiduista oli hyvin koulutettuja. Joukossa oli ylioppilaita, vannoutuneita kommunisteja ja paikkakuntien komeimpia naisia.

Suomalaisten maine ei ollut häävi eikä siirtolaisten ryvettynyt maine ollut vain naisten varassa. Miehet pitivät yllä mainetta omalla tavallaan.

Kanadan suomalaisten ”pääkaupungissa” Cobaltissa käytiin usein oikeudenkäyntejä, joissa suomalaisia oli osapuolina. Kymmenkunta suomalaista salakapakkaa takasi sen, että viina virtasi ja puukko puhui tappeluissa.

Kirjan kuvaus puukkojunkkarien oikeudenkäynnistä on kuin elokuvasta. Tuomarin edessä istui ”tuhtia krapulaa potenut Finlander, jolla oli nimi, jota ei pysty lausumaan, pää tai jokin raaja paketissa ja joka ei osannut sanaakaan englantia eikä muistanut edellisyön tapahtumia.”

Tyttö maissipellossa valottaa lukuisin esimerkein amerikkalaisen unelman kääntöpuolta. Se on ansiokas jatko-osa Stammeierin kolmisen vuotta sitten julkaisemalle teokselle niin sanotuista junapummeista https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/jormamelleri/275505-suomalaiset-junapummit-amerikassa/.

Näistä kahdesta kirjasta syntyy vaikuttava kokonaisuus suomalaisista onnen etsijöistä Amerikan raitilla.

+6

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu