Dekkarien Töölö on vaarallinen paikka

En tiedä, uskaltaako tässä enää liikkua pimeässä vanhoilla kotikulmilla Töölössä. Luin näet peräjälkeen kaksi dekkaria, joissa kummassakin tapahtui murha Töölössä.

Ensin lukemassani kirjassa henkirikoksen uhri löytyy Karhutalosta, joka sijaitsee Museokadun ja Oksasenkadun kulmassa ( R&R: Vainajat eivät vaikene, Siltala 2021). R&R:n takana on parivaljakko Sari RainioJuha ”Hermo” Rautaheimo.

Rainio työskentelee kustantaja Siltalan toimituspäällikkönä, Rautaheimo taas on eläkkeellä oleva poliisi. Romaanin tapahtumat on ajoitettu vuosiin 2009-2010.

Toisessa kirjassa miehen ruumis löydetään kerrostalon kellarikomerosta Eteläiseltä Hesperiankadulta Sonckin korttelista. Mies on kalautettu kuoliaaksi kynttilänjalalla (Timo Saarto: Pimenevässä kaupungissa, Karisto 2021).

Saarto on teologian maisteri, joka vuonna 2018 sai kirjallaan Kuoleman kuukausi, Vuoden johtolanka -palkinnon. Yhtenä päähenkilönä Saarron kirjoissa on aina historiallinen Helsinki.

Lukemistani kirjoista löytyy paljon muutakin yhteistä kuin murha Töölössä. Kumpikin romaani edustaa niin sanottua cozy crime -tyyppiä, jossa väkivallalla ei mässäillä. Tutkitaan ja keskustellaan sitäkin enemmän, mikä voi pitkästyttää toiminnan miehiä ja naisia.

Yksi kirjoja yhdistävä tekijä on Mika Waltari. Saarto aloittaa kirjansa pitkällä sitaatilla Waltarin novellista Uusi rakennusmaa (1936), jossa kahden helsinkiläisen nuoren silmin ennakoidaan tulevaa maailmanpaloa. Saarron romaanin tapahtumat sijoittuvat talvisodan kynnykselle 1939.

Rainion ja Rautaheimon kirjassa Waltaria siteeraa ahkerasti yksi päähenkilöistä, rikosylikonstaapeli Ville Karila. Kirjailijat ovatkin kertoneet ihailevansa Waltaria ja Komisario Palmu -kirjojen tunnelmaa, jota ovat tavoitelleet omaankin romaaniinsa. Yksi päähenkilöistä on Timo Saarron dekkarin tapaan Helsinki.

Suomessa viime vuonna julkaistut dekkarit olivat yhä useammin uuden sarjan alkuja, kuten on myös R&R:n tarina. Kirja aloittaa poliisimies Ville Karilan ja oikeuslääkäri Viola Kaarion murhatutkimuksista kertovan Mortui non silent -dekkarisarjan. Vanhana latinistina osasin heti yhdistää lauseen kirjan nimeen: Vainajat eivät vaikene.

On tietysti tyhmää ruveta vertailemaan kahta kelpo kirjaa, mutta faktana voi todeta sen, että Saarron kirjassa on 239 sivua harvalla rivivälillä, R&R:n kirjassa 477 sivua melko tiheällä rivivälillä. Oma johtopäätökseni on, että kaksi kirjoittajaa tarkoittaa sivumäärän paisumista kaksinkertaiseksi.

Kun romaanin toinen kirjoittaja on kustantajan toimituspäällikkö, vaatii kustannustoimittajalta, joka tälläkin kirjalla (Vainajat eivät vaikene) tiettävästi on ollut, kanttia ilmoittaa: Kill your darlings, baby, eli heitä roskikseen suuret ideat, jotka säväyttävät todennäköisesti vain itseäsi. Oman tekstin karsiminen on vaikea laji.

Kerrotaan vielä yksi yhteinen tekijä kahdesta kirjasta. Kun Saarto sai Vuoden johtolangan vuonna 2018, Rainion ja Rautaheimon opus on yksi tämän vuoden kuudesta ehdokkaasta https://dekkariseura.fi/johtolanka2022ehdokkaat/.

En ole dekkareiden suurkuluttaja, mutta yritän pysyä kärryillä, missä mennään. Sen olen havainnut, että suomalainen dekkaribuumi ei näytä laantumisen merkkejä.

Viime vuonna Suomessa julkaistiin yli sata dekkaria. Se saattaa olla enemmän kuin koskaan ennen. Tasokin on noussut. Suomi kilpailee tällä hetkellä jopa Pohjolan kiinnostavimman dekkarimaan tittelistä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu