Diplomaatin kosto: ”Halonen höpötti omiaan”

Suurlähettiläs Pasi Patokallion, 74, tänään (5.10.2023) julkistettujen muistelmien Minä, aseet ja maailma (Docendo) alaotsikoksi on pantu Diplomaattiset muistelmat. Kovin diplomaattinen Patokallio ei kuitenkaan ole, kun hän arvioi eräitä korkeita esimiehiään, kuten Tarja Halosta ja Paavo Väyrystä.

Ennen kuin esittää karut arvionsa, Patokallio siteeraa Napoleonia, jonka arvio omasta ulkoministeristään Talleyrandista, tuosta kyynisten diplomaattien oppi-isästä, oli tyly – paskaa silkkisukassa.

Patokallio palveli yli 40-vuotisella urallaan lukuisissa Suomen edustustoissa ja toimi suurlähettiläänä Israelissa, Kanadassa ja Australiassa. Punainen lanka hänen urallaan oli asevalvonta. Aseidenriisuntaneuvotteluissa hän edusti Suomea eri tehtävissä lähes koko uransa ajan.

Muistelmat on myös kertomus siitä, miten vasemman laidan demarista kuoriutui ”länsimaisia arvoja puolustava konservatiivi”. Suurten linjojen ohessa Patokallio kertoo arvioitaan tapaamistaan henkilöistä, joista yksi nousee kiinnostavuudessa ylitse muiden.

Tarja Halonen oli Patokallion esihenkilö niin ulkoministerinä kuin tasavallan presidenttinä. Kun Halonen nimitettiin yllättäen ulkoministeriksi, Patokallio työskenteli Suomen YK-edustustossa New Yorkissa.

”Sosiaalitantta Halonen? Millä ihmeen ulkopoliittisilla meriiteillä”, Patokallio sanoo tuolloin kyselleensä.

Kun Halonen tuli ensi kerran New Yorkiin, hän oli Patokallion mukaan epävarma ja epäluuloinen. Patokallio oli kirjoittanut ulkoministerille englanninkielisen puheluonnoksen, jonka tämä halusi käydä läpi ennen puhetta. Kyse ei ollut asiasisällöstä, vaan sanojen ääntämisestä.

”Kävimme puheen läpi miltei lause lauseelta. Minä lausuin ensin, hän perässä. Vaikeita sanoja vaihdettiin helpompiin. Ei Halosen ulosanti preppauksestani juuri parantunut”, Patokallio kirjoittaa.

Diplomaatin ensivaikutelma uudesta ulkoministeristä oli sekava. ”Uumoilin saaneeni riesakseni uuden Väyrysen. En ollut väärässä.” Halonen oli Patokallion mielestä Väyrysen lailla piinkova puoluepukari.

Huomiota herättävin yhteenotto Halosen kanssa Patokalliolla oli asevientiluvista ja kohutuista jalkaväkimiinoista. Miinakiistan vaiheet Patokallio selostaa yksityiskohtaisesti ja on sitä mieltä, että Suomen puolustuksen tarpeet eivät kiinnostaneet Halosta eikä tämä katsonut miinakieltoa Suomen kannalta. Halonen taas syytteli virkamiehiä huonosta asioiden hoidosta.

Halosen syntilistaan Patokallio lisää senkin, että presidentti ei ”pannut tikkua ristiin”, kun Suomi pyrki YK:n turvallisuusneuvostoon 2009-2012. Ulkoministeri Stubb oli nimittänyt Patokallion Suomen turvallisuusneuvostokampanjan vetäjäksi.

Ja se kampanjahan päättyi epäonnistumiseen. Suomi hävisi Australialle ja yllättäen myös Luxemburgille eikä päässyt turvaneuvoston jäseneksi.

Patokallio kiteyttää happamat arvionsa Halosesta kuvaukseen Israelin ulkoministerin Shimon Peresin Suomen-vierailulta elokuussa 2002. Suurlähettiläs oli hälytetty lomaltaan Kangasalta Kultarantaan lounaalle.

Lounaan ohessa Patokallio teki havaintoja: ”Peres selitti Sharonin rautanyrkkipolitiikkaa parhain päin. Halonen höpötti omiaan itsekeskeiseen ’Ai tink sou tät’ -tyyliinsä. Peres kuunteli hajamielisen kohteliaasti… Tunnelma oli jäykkä, mutta Kultarannan kala oli hyvää.”

Kosto on suloinen, lienee Pasi Patokallio tuuminut, kun on kirjoittanut arvioitaan Halosesta. Harvoin diplomaatit yhtä suorasukaisia ovat edes työuransa jälkeen kuin Patokallio muistelmissaan.

Minä, aseet ja maailma on kirja, jonka on kirjoittanut itsetietoinen, mutta usein UM:ssä varsinkin nimitysasioissa kaltoin kohdelluksi tuntenut diplomaatti.