Donnerin poika ei isäänsä armahda
Joskus pidettiin sivistyneenä käytöksenä, että juuri kuolleesta vainajasta ei puhuta pahaa ainakaan julkisesti. Nyt puhutaan. Jörn Donnerin Ruotsissa asuva poika ei sanojaan säästele, kun hän teilaa isänsä uudessa kirjassaan (Otto Gabrielsson: Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle, S&S).
Jörn Donner oli lahjakas provokaattori eikä poika jää tässä lahjakkuuden lajissa isästään jälkeen. Oton motto isänsä suuntaan voisikin olla: sitä saa mitä tilaa.
Kun Donner leimasi Susanna-tyttärensä alkoholistiksi ja valehtelijaksi tämän kuoleman jälkeen eikä mennyt hautajaisiin, Otto suuttui. Taustalla pojan mieltä painoi myös Mammutti-kirja, jossa Donner leimasi Oton erehdykseksi. Kirjahanke alkoi kypsyä.
Susanna ja Otto syntyivät samana vuonna 1981. Susannan äiti on Meri Vennamo, Oton äiti taas ruotsalainen elokuvatuottaja Lisbet Gabrielsson. Samaan aikaan kiireinen Donner oli naimisissa Jeanette Bonnierin kanssa.
Otto Gabrielssonin kosto haudan taakse on julma. Päiväkirjan muotoon kirjoitettu Rikkaruoho toistaa sivu toisensa jälkeen syytöksiä Jörn Donnerin kelvottomuudesta. Poika ei isäänsä armahda.
Pojan silmin isä-Donner oli pahantuulinen, pahansuopa, tunteeton, katkera, ynseä, saita, alentuva, voimille käyvä, kuin musta aukko… ”Olit samalla sekä höyryjyrä, panssarivaunu, lannanlevitin että esihistoriallinen norsu. Papputti.”
Otto määrittelee isänsä maailman vanhimmaksi teiniksi, jonka käytös on ollut moraalitonta. Yhtä kasvokuvaa Otto pitää onnistuneena, koska ”näytät täysiveriseltä mielipuolelta”.
Pelkkä luonnemurha ei Otto Gabrielssonille riitä. Hän murskaa myös Jörn Donnerin taiteellisen tuotannon ala-arvoiseksi:
”Olet kuitenkin vain ohjaaja, jonka elokuvia kukaan ei katso, poliitikko, jolla ei ole ideoita, toimittaja, jolla ei ole uutisia, ja kirjailija, jonka kirjoja ei lueta.”
Yhden elävän hahmon Otto on isänsä kirjoista löytänyt. Se on Jörn Donner. Muut ovat pelkkiä varjo-olentoja. Jörkka oli Oton mielestä sepustelija, jonka ainoa kulttuurinen aikaansaannos on ollut kirousten ja hävyttömyyksien latelu mediassa.
Jörn Donnerin kirjallisen tuotannon ydintä oli suhde isään. Jörn oli vain kaksivuotias, kun hänen isänsä kuoli. Jörkka etsi isäänsä sekä kaunokirjallisissa teoksissa että raporttikirjoissa aina Siperiaa myöten. Finlandia-palkinnon Donner sai romaanistaan Isä ja poika.
On jännä huomata, että kirjoja kirjoittavat pojat jatkavat isänsä jalanjäljillä. Jörnin nuorin poika Rafael on kirjoittanut kaksi kirjaa, joista toisen yhdessä isänsä kanssa. Punaisena lankana molemmissa kirjoissa on isän ja pojan suhde.
Otto Gabrielssonin vihanpurkaus isäänsä kohtaan on ulkopuolisin silmin kohtuuton, mutta ymmärrettävä. Se on kaltoin kohdellun pojan pitkä, itseään toistava terapia-istunto.
Rikkaruoho kertoo Donnerista, mutta vielä enemmän se kertoo Otto Gabrielssonista, joka paljastaa olevansa erityisherkkä. Herkkyydestä on esimerkki maaseudulta, missä Oton ongelmana ovat naapurin kiekuvat kukot.
Kun kukko kiekuu, Otto menettää hermonsa ja muistaa isänsä: ”En siedä juuri mitään! En kerta kaikkiaan siedä sinua ja hävytöntä kieuntaasi julkisuudessa, isä, enkä myöskään näiden kukkojen tai muidenkaan koiraiden kirottua kiekumista.”
Ei ole omena kovin kauas puusta pudonnut. Esikoiskirjailija Otto Gabrielssonilla, 38, on isänsä tavoin taito herättää huomiota.
Siinä oli kirja, josten kyllä viisastunu, en hullua hurskaammaksi tullu, armoton, ymmärtämätön ja kypsymätön ihminen yrittää paljastaa isänsä karseuen, no kumpikaan ei pystyny paremppaa, teit parhhaansa toissiinsa nähen. Kulma, jolla kirja tehty ois voinu olla syvempi, muttei poika tainu päästä ittensä yli, mittas issäänsä vain omalla mitalla. Oikeastaan turha julkkisilmiön ympärillä kiehnäävä kirja.
Ilmoita asiaton viesti
Ymmärränkö oikein: mielestäsi Jörn Donner ”teki parhaansa” omaan lapseensa nähden tuolla totaalisella sivuuttamisella ja jopa erehdykseksi määrittelemisellä?
Ilmoita asiaton viesti
En oo tuomittemassa enkä arvioimassa kenenkhään suhteita, mutta tuo kirja perustu tähän asiaan ja se viiminen elämänkerta Jörn Donnerista anto käsityksen, että se uhrasi voimansa millon mihinki ”elämää suuremppaan” säästelemättä ittehään – ja siinä meni läpit ja naiset miten millonki eikä se armoa pyyä. Ja sano tosiaan rumasti, molemmat sannoo rumasti ja rumia, mutta vielä se, että älyän, etten tiä kaikkea. Julkisesti se kiittää itteään, että ees viimisille läpillensä kykeni olheen isänäki.
Ilmoita asiaton viesti
Näistä Jorman arvioista on hyötyä paitsi vihjeinä, mitä kannattaa lukea, myös vihjeinä, mitä ehkä ei kannata. Tietenkään yhteen arvioon ei pidä liiaksi uskoa ja Gabrielssonin kirja voi olla vaikka kuinka hyvä, mutta kun aihe (Donner) ei pahemmin kiinnosta ja lehtijutut ovat jo riittävästi (ja täysin uskottavasti) valaisseet Donnerin kelvottomuutta isänä, kokonainen kirja tästä aiheesta ei houkuttele.
Ilmoita asiaton viesti
Juu, ei yhden miehen arvioihin kannata liikaa uskoa!
Ilmoita asiaton viesti
No niinhän kaikki arvostelut ovat yhden ihmisen mielipiteitä. Mutta myös minulle tämä selvitti, että kirjaa ei kannata lukea. Kun en ole niin sensaationnälkäinen, tai muuten perversi, että hekumoisin, kun ihmistä joka ei enää voi puolustautua haukutaan peräti 230 sivun edestä.
Otto on jo kolmekymppinen ja jos hän olisi halunnut, hän olisi voinut kyllä käydä esittäytymässä monta kertaa Donnerin eläessä. Mutta hän haluaa myydä kirjaa, saada mainetta ja kuuluisuutta elämällään ihan kuin joku some-tähti.
Ilmoita asiaton viesti
Luulisin, ettei Otto-pojan kritiikki mene aivan näin pitkälle:
”Ihmisenä isäni oli kusipää, ihmishirviö, pahinta laatua oleva sika, joka olisi pitänyt steriloida hyvissä ajoin. On yhteiskunnallisesti vaarallista, kun hulluimmat levittävät sairaita geenejään.”
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/niklasherlin/42757-pahan-ihmisen-seurassa/
Ilmoita asiaton viesti
Se oli blogi, joka kerran luettuna jäi mieleen.
Ilmoita asiaton viesti
Niklas lisäsi siihen vielä: ”Minulla kun ei ole yhtään hyvää sanaa sanottavana isästäni, joka oli pelkkä pystyyn nostettu paska. Varsin perusteellinen isämurha…
Itse sain tutustua Pekka Herliniin yhden kasvukauden verran ja tykkäsin miehestä (mutta kyse olikin isännästä eikä isästäni):
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/ilmari/20769-kasvukausi-pekka-herlinin-renkina/
Ilmoita asiaton viesti
Ymmärrän hyvin poikien katkeruuden isäänsä kohtaan, jos he ovat nuoresta asti saaneet tuta, etteivät ole koskaan olleet haluttuja lapsia eikä pienimmässäkään määrin rakastettuja.
Isä on nähtävästi kuitenkin lapsille ja erityisesti pojille se ainoa ja tärkein miehenmalli pienestä pojasta alkaen? Itse isäni jo vauvana menettäneenä voin kuitenkin kuvitella myöskin lapsien pettymystä isään, jos rakkauden puutteen lisäksi saa vielä välinpitämättömyyttä ja syrjintää osakseen.
Olen kauan sitten lukenut Pekka Herlinin muistelmat ja mieleeni on jäänyt vain rehti ja työteliäs mies, joka on saavuttanut paljon, mutta tunnetasolla on jäänyt vähän köyhäksi. Kuten niin moni vain uransa eteen kaikkensa antaneille miehille on tyypillisistä.
Donnerista itsestään olen kyllä saanut myöskin kuvan omahyväisestä, itseriittoisesta miehestä, joka ei juuri piitannut muista ihmistä, vaan vain heidän kehuistaan ja arvostuksestaan häntä itseään kohtaan. Rauha hänen sielulleen. Arvostusta annan hänen työstään kirjailijana, joka parhaimmillaan halusi herätellä ihmisiä ajattelemaan laajemmin ja rohkeammin monista asioista.
Ilmoita asiaton viesti
Minun oli todella vaikeata saada ajatuksiani järjestykseen tuollaisen isä-poika-kaksikon suhteen! Oma elämäni on perustunut käsitykseen ydinperheestä ja sen pysyvyydestä, ja sen vuoksi tarinan roistoksi lopulta valikoituu Jörn Donner.
Aivotyön tehtyäni sympatiani menee Otto Gabrielssonille suunnilleen osuuksin 7:3, ja nuoren kirjailijan voitto olisi vielä selvempi, jos hän olisi esittänyt kommenttinsa Donnerin vielä eläessä. Poika nimittäin sanailee varsin terävästi isästään, joka varsinkin vanhemmiten oli kotimaassaan noussut aivan liian korkealle jalustalle.
Ilmoita asiaton viesti
”Susanna ja Otto syntyivät samana vuonna 1981. Susannan äiti on Meri Vennamo, Oton äiti taas ruotsalainen elokuvatuottaja Lisbet Gabrielsson. Samaan aikaan kiireinen Donner oli naimisissa Jeanette Bonnierin kanssa.”
Kuka tahansa poika olisi tälläselle isälle katkera.
Ilmoita asiaton viesti
Joitain miesihmisiä, kuten Donner, sukupuolivietti juoksuttaa elämässä kuin sonnia lehmien laitumella.
Ilmoita asiaton viesti
Eiköhän samanlaisia miesihmisiä olisi suurin osa, jos olisi riippumaton kenestäkään tai mistään ja sen verran varakas, ettei olisi rahastakaan kiinni.
Ilmoita asiaton viesti
Ei riippumattomuus ja varakkuus välttämättä tee elostelijaa.
Useimmilla on moraaliarvojakin.
Ilmoita asiaton viesti
Kaikilla on omat moraaliarvonsa, mutta kaikilla ei ole samoja moraaliarvoja. Eikä täysin riippumaton ihminen ole tilivelvollinen kenellekään. Jos joku on hänen kanssaan lapsen tekoon tai avioon asti edennyt, niin se on tapahtunut Jörkan ehdoilla ilman, että hän olisi yrittänyt kenellekään antaa väärää kuvaa itsestään tai yksiavioisuudestaan.
Ilmoita asiaton viesti
Liian moni nainen kuitenkin voi idealistisesti uskoa, että juuri meidän rakkautemme on niin suurta, ettei se aiheuta itselle kärsimystä. Ehkä nainen, joka on jo kokeneempi, vanhempi ja viisaampi menee tälläiseenkin suhteeseen tietäen hyvin, ettei kestävää suhdetta synny. Iloitaan sitten vain sekin aika kun tämä kestää.💌
Ilmoita asiaton viesti