Donnerin poika ei isäänsä armahda

Joskus pidettiin sivistyneenä käytöksenä, että juuri kuolleesta vainajasta ei puhuta pahaa ainakaan julkisesti. Nyt puhutaan. Jörn Donnerin Ruotsissa asuva poika ei sanojaan säästele, kun hän teilaa isänsä uudessa kirjassaan (Otto Gabrielsson: Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle, S&S).

Jörn Donner oli lahjakas provokaattori eikä poika jää tässä lahjakkuuden lajissa isästään jälkeen. Oton motto isänsä suuntaan voisikin olla: sitä saa mitä tilaa.

Kun Donner leimasi Susanna-tyttärensä alkoholistiksi ja valehtelijaksi tämän kuoleman jälkeen eikä mennyt hautajaisiin, Otto suuttui. Taustalla pojan mieltä painoi myös Mammutti-kirja, jossa Donner leimasi Oton erehdykseksi. Kirjahanke alkoi kypsyä.

Susanna ja Otto syntyivät samana vuonna 1981. Susannan äiti on Meri Vennamo, Oton äiti taas ruotsalainen elokuvatuottaja Lisbet Gabrielsson. Samaan aikaan kiireinen Donner oli naimisissa Jeanette Bonnierin kanssa.

Otto Gabrielssonin kosto haudan taakse on julma. Päiväkirjan muotoon kirjoitettu Rikkaruoho toistaa sivu toisensa jälkeen syytöksiä Jörn Donnerin kelvottomuudesta. Poika ei isäänsä armahda.

Pojan silmin isä-Donner oli pahantuulinen, pahansuopa, tunteeton, katkera, ynseä, saita, alentuva, voimille käyvä, kuin musta aukko… ”Olit samalla sekä höyryjyrä, panssarivaunu, lannanlevitin että esihistoriallinen norsu. Papputti.”

Otto määrittelee isänsä maailman vanhimmaksi teiniksi, jonka käytös on ollut moraalitonta. Yhtä kasvokuvaa Otto pitää onnistuneena, koska ”näytät täysiveriseltä mielipuolelta”.

Pelkkä luonnemurha ei Otto Gabrielssonille riitä. Hän murskaa myös Jörn Donnerin taiteellisen tuotannon ala-arvoiseksi:

”Olet kuitenkin vain ohjaaja, jonka elokuvia kukaan ei katso, poliitikko, jolla ei ole ideoita, toimittaja, jolla ei ole uutisia, ja kirjailija, jonka kirjoja ei lueta.”

Yhden elävän hahmon Otto on isänsä kirjoista löytänyt. Se on Jörn Donner. Muut ovat pelkkiä varjo-olentoja. Jörkka oli Oton mielestä sepustelija, jonka ainoa kulttuurinen aikaansaannos on ollut kirousten ja hävyttömyyksien latelu mediassa.

Jörn Donnerin kirjallisen tuotannon ydintä oli suhde isään. Jörn oli vain kaksivuotias, kun hänen isänsä kuoli. Jörkka etsi isäänsä sekä kaunokirjallisissa teoksissa että raporttikirjoissa aina Siperiaa myöten. Finlandia-palkinnon Donner sai romaanistaan Isä ja poika.

On jännä huomata, että kirjoja kirjoittavat pojat jatkavat isänsä jalanjäljillä. Jörnin nuorin poika Rafael on kirjoittanut kaksi kirjaa, joista toisen yhdessä isänsä kanssa. Punaisena lankana molemmissa kirjoissa on isän ja pojan suhde.

Otto Gabrielssonin vihanpurkaus isäänsä kohtaan on ulkopuolisin silmin kohtuuton, mutta ymmärrettävä. Se on kaltoin kohdellun pojan pitkä, itseään toistava terapia-istunto.

Rikkaruoho kertoo Donnerista, mutta vielä enemmän se kertoo Otto Gabrielssonista, joka paljastaa olevansa erityisherkkä. Herkkyydestä on esimerkki maaseudulta, missä Oton ongelmana ovat naapurin kiekuvat kukot.

Kun kukko kiekuu, Otto menettää hermonsa ja muistaa isänsä: ”En siedä juuri mitään! En kerta kaikkiaan siedä sinua ja hävytöntä kieuntaasi julkisuudessa, isä, enkä myöskään näiden kukkojen tai muidenkaan koiraiden kirottua kiekumista.”

Ei ole omena kovin kauas puusta pudonnut. Esikoiskirjailija Otto Gabrielssonilla, 38, on isänsä tavoin taito herättää huomiota.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu