Elsan kintereillä ainainen pelko
Inkerinsuomalaisista tohtoriksi väitellyt Reijo Rautajoki muistaa, miten hänen isänsä varoitti pikkupoikaa 1950-luvulla: ”Älä avaa ovea kenellekään vieraalle. Siellä voi olla miehiä, jotka vievät äidin pois.”
Rautajoki kertoo inkeriläisen äitinsä tarinan juuri ilmestyneessä kirjassaan (Inkeriläinen äitini – Pelon täyttämä elämä, Into 2022). Kirja kasvaa äidin selviytymistarinasta sukulaisten karujen kohtaloiden kautta kuvaamaan koko inkeriläisyyttä.
Jos teos pitäisi määritellä lyhyesti, sitä kuvaisi parhaiten yksi sana: pelko. Suomeen jatkosodan loppuaikoina päätynyt Rautajoen äiti Elsa (o.s. Dubbelman) pelkäsi yli kaiken palautusta Neuvostoliittoon. Pakkopalautuksen pelko seurasi häntä hautaan saakka (2009).
Elsa syntyi Inkerinmaalla tsaarin Venäjällä 1915, opiskeli opettajaksi ja meni töihin neuvostokouluun. Kun Hitlerin joukot piirittivät Leningradia, Elsa ajautui saksan taitoisena Hatsinassa natsien paikallisen komentajan sihteeriksi.
Suomessa hän täydensi opintojaan Kajaanin seminaarissa, missä tapasi tulevan puolisonsa, ja päätyi lopulta opettajaksi Takahuhdin kansakouluun Tampereelle.
Kun valvontakomission venäläiset upseerit metsästivät inkeriläisiä sodan jälkeen, Elsa opiskeli Kajaanissa. Häntä varoitettiin edellisenä päivänä, että venäläiset ovat tulossa. Elsa pakeni tutun perheen luo Ristijärvelle.
Venäläinen upseeri kysyi ensi töikseen, kun seminaarilaiset olivat koolla ja tilaisuus alkoi: ”Missä on Elsa Dubbelman? Hän on sotarikollinen, ja hänet on saatava kiinni.”
Elsaa valvontakomission miehet eivät saaneet koskaan kynsiinsä. Mutta pelko jäi. Reijo Rautajoki on varma, että äidin loppuelämää hallinnut pelko sai alkunsa Kajaanin tapahtumista.
Elsan tapa selvitä oli vaikeneminen. Äidin tausta oli kielletty puheenaihe kodin ulkopuolella. Vain läheisten kanssa hän saattoi puhua inkeriläisten asioista.
Avioliiton solmimista vauhditti 1945 se, että Elsa sai Suomen kansalaisuuden. Eero-puolison aloitteesta sukunimi vaihtui myöhemmin Heleniuksesta Rautajoeksi.
Reijo Rautajoki kirjoittaa, että inkeriläisten palautus sodan jälkeen oli petos, johon Neuvostoliitto syyllistyi. Vapaaehtoisesti palanneet vietiin kauas kotiseudultaan, kuka minnekin, vaikka toisin oli luvattu.
Suomen valtiokaan ei saa kirjailijalta puhtaita papereita. Hallitus teki täyskäännöksen suhteessa inkeriläisiin uuden ulkopolitiikan myötä. Entisistä heimoveljistä tuli rasite idänsuhteille.
Äitinsä suvun kärsimykset kommunistivallan alla Rautajoki kuvaa järkyttäviksi. Ihmisiä yksinkertaisesti katosi eikä heistä sen jälkeen kuultu mitään:
”Mustiin takkeihin pukeutuneet synkän näköiset miehet tulivat yöllä ja veivät sukulaisen tai naapurin mennessään ilman selityksiä.”
Nykyisin Inkeri on maa, jota ei enää ole ja sen kansa on maaton kansa. Inkeriläisten kansanmurha oli suuri tragedia.
Reijo Rautajoen Inkeriläinen äitini on tärkeä kirja, joka lisää tietoa inkerinsuomalaisten karusta kohtalosta. Se on ajankohtainen myös Ukrainan sodan vuoksi.
Kustantajan tiedotteessa Rautajoki arvioi, että Putinin Venäjä toteuttaa samanlaisia menetelmiä kuin Stalinin Neuvostoliitto:
”Valtion kanavat syöttävät kansalaisille uskomattomia valheita. Ihmisiä vangitaan tekaistuilla syytteillä. Kaava on sama kuin Stalinilla: ihmishengellä ei ole arvoa, mikä näkyy Ukrainan silmittömässä tuhoamisessa.”
Elämäkerrat ovat mielenkiintoista luettavaa, niin varmasti tämäkin.
Otetaan lukemistoon!
Televisiossa tuodaan esiin jatkuvalla syötöllä natsi-Saksan johtajan Hitlerin ja hänen johtoklikkinsä pahoja tekoja, ja p…leellisiä ne olivatkin, mutta hyvin vähän puututaan kyseisessä mediassa Stalinin Neuvostoliiton ihmisarvoa polkeviin julmuuksiin. Miksi?! Holokaustin varmasti suurin osa suomalaisista tietää hyvin, entä Holodomor: miljoonien ukrainalaisten tapattaminen Stalinin toimeksiannosta nälkään vv. 1932-33?
No, tämä teos on ilmeisen hyvä muistutus stalinistisesta pahuudesta. Lukekaa!
Ilmoita asiaton viesti
En malta olla kertomatta tätä, vaikka olen sen jo kerran täällä maininnut: Nuorempana minulla oli esimiehenä mies, joka tiesi asioista, kokenut poliisimiehestä esimiestehtäviin noussut. Hän tiesi kertoa miten täkäläisen silloisen nimismiehen kansliaan tuli puhelu, joko VaKosta tai Valpo II:sta, kyseltiin erästä nimeltämainittua inkeriläisvaimoa. Ei ole nähty, ei ole kuultu mitään, sanoi nimismies. Näin lausui kertojani, – ja hetken hiljaisuuden jälkeen hieman hymähtäen jatkoi: Herra nimismies olisi nähnyt, miten kyseinen vaimo perkasi naapuritontilla, aivan nimismiehen kanslian ikkunan alla lanttumaata – jos vain olisi vilkaissut ikkunasta. Tällälailla toimi arjen humanismi jossain, ja lisään että kertoja oli varma että virka olisi mennyt mikäli käry olisi käynyt.
Vielä Koivistondekreetin jälkeen, kun inkeriläisiä tuli, heidän joukossaan oli, ei paljon minua vanhempia henkilöitä, jotka pelkäsivät, että ”pitkä käsi” toimii, se pelko oli kuin poltinraudalla lyöty heidän syvimpiin hermojärjestelmiinsä. Välillä piti päästä lataamoon, kun voimat herkesivät, ja erohan sillekin parille tuli täällä rauhallisella maaseudulla, ja mies oli yleisliittolainen shakkipelin pronssimitalimies. Kuuntelin kohtalaisen paljon heidän murheitaan, kahdestaan kummankin kanssa ja välillä kolmisin.
Ilmoita asiaton viesti
Kotini oli maatalo, jossa oli inkeriläinen sotavanki maataloustöissä Jatkosodan loppupuolella. ”Ville” oli iloinen ja ahkera mies, jolle maksettiin pientä tupakka- ja limsarahaa ja hän sai käyttää talon polkupyörää. Tullessaan Ville toi rintamalta löytämänsa pistoolin!
Kun rauha tuli, uutinen inkeriläiten paluttamisesta takaisin NLttoon levisi nopeasti. Ville ei tehnyt elttäkään paetakseen, vaan kun nimismies tuli hakemaan, hän hyvästeli talonväen ja lähtiessä purskahti itkuun. Ville kyllä tiesi mikä odotti.
Olen yrittänyt hakea tietoa meidän ”kotiryssästä”, mutta en ole läytänyt jälkeäkään ja tuskin koskaan löydänkään. Manulle kiitokset, että määritteli inkeriläiset paluumuuttajiksi, mutta mieluummin olisin nähnyt Karjalan palautuksen.
Ilmoita asiaton viesti