Ensimmäinen afrosuomalainen eli erikoisen elämän
Rosa Clay (1875-1959) oli tiettävästi ensimmäinen afrikkalainen, afrosuomalainen, joka sai Suomen kansalaisuuden. Hän muutti Suomeen Ambomaalta 13-vuotiaana lähetyssaarnaaja Karl Weikkolinin perheen kasvattilapsena. Suomen kansalaisuuden hän sai 1899.
Rosa kävi Sortavalan seminaarin, toimi opettajana eri paikkakunnilla, johti kuoroja, esiintyi näytelmissä ja lauloi konserteissa, kunnes muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1904.
Siinä lyhyesti pähkinänkuoressa Rosa Clayn elämänvaiheet, joiden pohjalta kirjallisuudesta väitellyt tohtori Vappu Kannas on kirjoittanut esikoisromaaninsa (S&S, 2020).
Romaanissa kuvataan pääasiassa Rosan aikaa Suomessa. Elämä ei ollut aina helppoa, ihonväri herätti huomiota ja pilkkaa. Rosa tunsi itsensä yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Hän oli sitkeä oman tiensä kulkija.
Silloisia asenteita kuvaa romaanin alkuun otettu lainaus maantiedon oppikirjasta vuodelta 1899: ”Luonteeltaan neekerit ovat lapsellisia ja kevytmielisiä. Heillä ei ole kirjakieltä eikä historiaa. He eivät ole koskaan rakentaneet mitään kauvan kestävää rakennusta.”
Nuori Rosa Clay oli kuin näyttelyesine. Häntä esiteltiin kesytettynä villinä hengellisissä kokouksissa ja muissa tilaisuuksissa. Hänet pantiin laulamaan virsiä hottentottien kielellä.
Kannas korostaa, että romaani perustuu vain löyhästi Rosa Clayn elämään. Historiallisen Rosan päävaiheet ovat tiedossa, mutta kaikkea ei tiedetä. Kannas täytti aukot mielikuvituksellaan.
Ratkaisuistaan kirjailija tuntuu potevan huonoa omaatuntoa. Hän kirjoittaa romaanissa kesken kaiken kuin anteeksi pyydellen:
”Onkohan lukijoista hämmentävää, että osa asioista on totta ja osa ei? Minusta se on hyvin hämmentävää.
Sinun elämästäsi kirjoittaminen teki minut onnelliseksi.
Eikö se ole taas yksi kolonialismin muoto?
En saisi käyttää sinun elämääsi materiaalina ja kertoa tätä tarinaa.
Miksi?
Koska minä olen valkoinen ja sinä ruskea.
Se on sanottava ääneen.”
Joku voi tietenkin syyttä Kannasta kulttuurisesta omimisesta, kolonialismista ja ties mistä, mutta kaikkia ei voi miellyttää. Jos jostain pitää syyttää, niin syytettäköön sitten turhasta selittelystä. Ei kirjailijan tarvitse pyydellä anteeksi.
Lopputulos ratkaisee. Rosa Clay on harvinaisen kypsä esikoisromaani. Se toimii, vaikka ei tietäisi päähenkilöstä mitään. Kaiken perusta, suomen kieli, on kaunista, jopa runollista.
Asialinjan miehenä rupesin lukiessa kaipaamaan tunnelmoinnin sijaan kunnon faktaa, tietokirjaa Rosa Clayn erikoisesta elämästä. Amerikan vaiheet tuntuvat erityisen kiinnostavilta.
Rosa asui Yhdysvalloissa eri paikkakunnilla, oli vähän aikaa naimisissa, sai sukunimen Lemberg ja kaksi lasta. Hän osallistui aktiivisesti amerikansuomalaisen työväenliikkeen teatteri- ja musiikkiharrastuksiin. Hän ohjasi, lauloi ja näytteli.
Jälkisanoissaan myös Vappu Kannas on sitä mieltä, että Rosa Clay, poikkeuksellinen nainen, ansaitsisi perusteellisen elämäkerran.
Ja eiköhän Rosa Clay olisi hyväksynyt Kannaksen romaaninkin. Siihen viittaa myös romaanin loppu, jossa lainataan amerikkalaista runoilijaa: ”Uskon, että tuo valkoinen nainen tarkoitti hyvää, mutta hän otti vapauksia tarinani suhteen.”
Kiitos taas kirja-arvostelusta. Tuollainen anteeksipyytelevä selittelevyys voi olla nykyajan ”sairaus”, mutta parempi varmaan se kuin kokonaisen ”rodun” leimaaminen siteeratulla tavalla.
Ilmoita asiaton viesti
Juuri näin. Kirjailija ehkä halusi myös ottaa mahdollisilta arvostelijoiltaan etukäteen aseita pois.
Ilmoita asiaton viesti
Ajattelu on tietysti muuttunut vuodesta 1899, ja huomattavasti myös minun sukupolveni aikana. ”Ambomaa” oli 1960-luvulla alue, jonne Suomen kristillisissä piireissä kerättiin kolehteja ja kohdistettiin kaikenlaista tsemppiä, jotta sen afrikkalaisväestö ymmärtäisi omaksua meikäläiset tavat ja varsinkin uskonnon.
Hottentoteista ja Arabi-Ahabista laulettiin ilman tunnontuskia, ja se ”n-sana” oli käytössä aapisesta alkaen. Sarjakuvissa tutkimusmatkailija saattoi päätyä ihmissyöjien pataan, mutta onneksi edes lordi Greystoke taiteiljanimellään Tarzan piti afrot kurissa. Olli Väisälän toteamaa ”anteeksipyytelevää selittelevyyttä” ei todellakaan sairastettu!
Clay on tässä yhteydessä erityinen sukunimi, koska alun perin se kuului myös Muhammad Alille. Myös Lemberg herättää ajatuksia, koska sehän on Lvivin kaupungin nimen saksannos, Euroopan ydintä.
Diplomaatti Max Jakobsonin muistelen ihmetelleen, miksi Namibian kysymys oli vuosikymmenestä toiseen suomalaisissa käsissä. Martti Ahtisaari toimi Namibia-valtuutettuna, ja häntä edelsi juuri Jakobson. G.A. Gripenbergin henkilötiedoista en nopealla etsinnällä löytänyt mainintaa lounaisesta Afrikasta, mutta käsittääkseni hän oli ensimmäinen suomalaisdiplomaatti Namibian alueen kysymysten äärellä. Aikamoisia Ambomaan kummisetiä!
Ilmoita asiaton viesti
Lembergistä sen verran, että Rosa Clayn lyhytaikainen puoliso Lauri Lemberg (1887-1965) oli tunnettu amerikansuomalainen näytelmäkirjailija, toimittaja sekä teatterin- ja kuoronjohtaja.
Ilmoita asiaton viesti
Tarkalleen ottaen Clay oli puoliafrikkalainen.
”Born to an English father and an Arab/Bantu mother in what is now Namibia, she was raised by Finnish foster parents who brought her to Finland..”
https://en.wikipedia.org/wiki/Draft:Rosa_Lemberg
Ilmoita asiaton viesti
Kuinka kekseliäästi Michelle Obama kuvailikaan miestään Barackia, kun tämä monin tavoin hämmästytti politiikan tarkkailijoita kasvavalla suosiollaan toistakymmentä vuotta sitten:
”Liian valkoinen mustaksi, liian musta valkoiseksi.”
Ilmoita asiaton viesti