Eteenpäin katkeruuden ja vitutuksen voimalla

V-alkuinen voimasana on arkipäiväistynyt jo niin, että se kelpaa kunniallisen kustantajan julkaiseman kirjan nimeksi (Timo J. Tuikka: Vitutuksen voima – Suomalaisen katkeruuden historia, Docendo).

Tohtori Tuikka kuuluu Teemu Keskisarjan ohella siihen historioitsijoiden koulukuntaan, joka käyttää reipasta ja rahvaanomaista kieltä.

Kustantaja on omaksunut reippaan tyylin. Kirjan sanotaan olevan ilkikurinen läpileikkaus Suomi-ämmän katkeransuloisesta kehityksestä ja vittumaisesta mielenmaisemasta.

Kirja antaa vastauksia sellaisiin kysymyksiin kuin, miksi Suomen itsenäisyys alkoi kansanmurhalla, kuinka Kollaa kesti jättiläisvitutuksen voimalla, miten maa jälleenrakennettiin ärräpäitä viljelemällä, miten maamme politiikasta muodostui sosiopaattien kostonkierre ja miksi kuvanveistäjä Eila Hiltunen itki katkerasti Sibelius-monumentin paljastusjuhlassa.

Kirjan pääosissa ovat urheilijat, poliitikot ja taiteilijat. Urheiluosuuden lähtökohdaksi Tuikka ottaa sosiologi Arto Tiihosen tokaisun: ”Katkeruus on yksi aliarvostetuimpia urheilijan motivaation lähteitä.”

Kun nykyisin urheilijat lähtevät arvokisoihin fiilistelemään, hakemaan hyvää virettä ilon kautta, ennen oli toisin. Yksi menestysresepti toistui – katkeruudesta kummunnut viha ja siitä jatkojalostunut näyttämisen ja voittamisen halu:

”Suomi juostiin, painittiin ja viskottiin maailman kartalle peräsuoli pitkällä, kieli vyön alla ja veren maku suussa.”

Nuoren Suomen kovimpia olympiavaltteja olivat yksinhuoltajaäitien katkerat pojat, Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi.

Miehistä äksympi oli Nurmi, jonka lapsuuden Tuikka kuvaa kurjaksi. Nurmen isä kuoli keuhkotautiin, kun poika oli 12-vuotias. Äidin rahat eivät riittäneet viisilapsisen perheen elättämiseen, joten pikku Paavo pantiin leipurin juoksupojaksi.

Isättömiä poikia olivat myös keihäshirmut Pauli Nevala ja Jorma Kinnunen. Kiinnostavasti Tuikka rinnastaa SMP:n nousun ja keihäänheittäjien silloisen menestyksen. Herraviha siivitti molempia.

Politiikan puolella ei voi ohittaa Urho Kekkosta, jonka yksi menestyksen salaisuus oli Tuikan mielestä se, että hän käytti katkeruutta hyväkseen.

Kainuulainen mielsi itsensä aina altavastaajaksi ja kamppaili Helsingin herroja vastaan vielä silloinkin kun oli kohonnut tasavallan korkeimmaksi herraksi. ”Hän eli poliittisen häkkitappelun adrenaliinista.”

Toinen kainuulainen, kirjailija Ilmari Kianto kilpailee Tuikan mukaan kaikkien aikojen katkerimman suomalaisen tittelistä. Eeva Joenpelto ja Marja-Liisa Vartio taas olivat hyviä ystäviä, mutta myös ”katkeran kateellisia toisilleen” ja Raija Oranen on kertonut olevansa ”äärimmäisen katkera” siitä, että häntä ei ole hyväksytty kirjallisissa piireissä.

Entäs sitten kysymysten kysymys: mistä kumpusi talvisodan henki?

Se on yhä mysteeri, kirjoittaa Tuikka, mutta lisää heti perään, että yksi ainesosa oli takuuvarmasti sataprosenttinen vitutus, joka oli Molotovin cocktailiakin ärjympää taistelupetrolia.

”Kansalliskatkeruudesta kumpusi epäinhimillinen taistelumotivaatio. Pieni kansakunta taisteli idän kolossia vastaan elämästä ja kuolemasta – jättiläisvitutuksen voimalla.”

Ilkikurinen historioitsija on löytänyt yhden supersankarin, joka Suomella oli heittää talvisodassa idän jättiä vastaan. Sankari oli Rymy-Eetu, piippua poltteleva, möhömahainen ja mursuviiksinen voimanpesä. Rymy-Eetu valjastettiin täysillä talvisodan propagandaan.

Vitutuksen voima on yhdistelmä tiedettä, taidetta ja journalismia – viihdyttävää luettavaa, jos ei vierasta tiheästi esiintyvää v-sanaa. Joutilas väki saa kirjasta vihjeen myös ajan tappamiseen.

Jos ei ole muuta tekemistä, voi laskea virsikirjasta, kuinka monta kertaa sana ”katkera” esiintyy virsissä. Lista on kuulemma pitkä kuin nälkävuosi.