Hän oli täydellinen kuin Fabergén muna

Viime vuonna kuolleesta professori Matti Klingestä (1936-2023) on julkaistu jo toinen kirja (Kai Ekholm: Mies jolla oli Matti Klingen kasvot, Otava 2024). Kansalliskirjaston entisen johtajan teos on aikalaisen kirjoittama moniulotteinen henkilökuva ristiriitaisesta miehestä.

Ekholm tempaa lukijan mukaan seuraamaan Klingeä ensin pienenä pikselinä taivaan korkeuksista. Pikseli liikkuu Ullanlinnan Voltairen kotoa kohti Helsingin historiallista keskustaa ja katoaa yliopistorakennuksen uumeniin.

Kirjan alku on kuntonsa oikein ajoittaneen suvereenin kynäurheilijan häikäisevä yksilösuoritus.

Tekstin imu hieman lopahtaa, kun ryhdytään käymään läpi Klingen laajaa tuotantoa talkoovoimin. Samanlainen notkahdus tapahtuu kirjan lopussa, jossa kymmenet aikalaiset kertovat mielipiteitään Klingestä.

Kun on kyse Matti Klingestä, ei voi ohittaa hänen suhdettaan Venäjään. Hän oli Venäjän imperiumin ja keisariajan ihailija. Hän hyväksyi Krimin valtauksen ja julistautui putinistiksi. Hän kertoi ihaillen, miten Putin palauttaa Venäjän suuruuden.

Venäläisten toimia Klinge ymmärsi lähes aina – Bobrikoffia myöten. Sortovuodet olivat Klingelle kultakausi, jolloin Suomi edistyi vauhdikkaasti hallitsijan suosiollisella tuella. 

Ekholmin kirjan surullisimpiin lukuihin kuuluu kuvaus siitä, miten Venäjän näkemyksiä brutaalilla tyylillä ajanut dosentti Johan Bäckman käytti vanhenevaa Klingeä häikäilemättä hyväkseen.

Bäckman oli Klingelle sokea piste. Koska Klinge ei seurannut sosiaalista mediaa, hän ei ilmeisesti tajunnut, millaista infosotaa Bäckman kävi Venäjän puolesta.

Klinge kirjoitti Bäckmanista suosituksia kustantajille ja erehtyi laatimaan esipuheen tämän kirjaan Saatana saapuu Helsinkiin. Kirjan kannessa Heidi Hautala esiintyy vampyyrinhampaat verisinä.

Kun Klingeä oli valistettu, millaisessa projektissa hän oli mukana, hän veti esipuheen pois jo painossa olleesta teoksesta, koska ”kirjassa käsitellään yksityisiä ihmisiä niin groteskilla tavalla”.

Bäckman teki Ekholmin mielestä Klingestä aseenkantajansa: ”Bäckmanin tehokkuutta ja härskiyttä voi vain ihailla. Klinge oli antanut kaiken hänen käyttöönsä.”

Ennen kuolemaansa Klinge ei julkisesti kommentoinut Venäjän hyökkäystä Ukrainaan eikä Suomen liittymistä Naton jäseneksi. Sitä emme tiedä, mitä hän kirjoitti päiväkirjoihinsa, joita ei noilta ajoilta ole julkaistu.

Ekholm tuntuu monien muiden lailla olevan ymmällään Klingen suhteesta Venäjään. Kirjailija parahtaa: ”Tarvitsemme kokoavaa analyysiä myös hänen Venäjän-argumenteistaan, jos ne vielä jotakin kiinnostavat.”

Venäjä oli Klingen suuri teema, mutta ei hän mikään yhden asian mies ollut. Ekholm on parhaimmillaan, kun hän valottaa Klingen persoonaa eri puolilta. Seuraavat esimerkit on poimittu suoraan kirjasta.

Matti Klinge oli yhden miehen juhlakulkue, kansakunnan kotiopettaja ja tapamestari, jonka prässit viilsivät moukkaa yhtä terävästi kuin hänen kielensä.

Hän saattoi näyttää harmittomalta herrasmieheltä, mutta vastustajan kohdatessaan hänestä tuli katutappelija. Hän oli kiistanhaluinen ja vaikea ihminen.

Klinge rakensi viimeistä kirjaa ja kunniamerkkiä myöten täydellisen mausoleumin, jonne hän asettui ikuisesti katsottavaksi.

Hän oli analyyttinen tarkkailija, vailla armon ja lohdun sanomaa. Hän oli sivistynyt raakalainen, kova ja sinnikäs tyyppi, jota emme kunnolla tunteneet.

Klingellä oli rallikuskin etiikka: lehmän päälle on pakko joskus ajaa, mutta vauhtia ei sen takia tarvitse pysäyttää.

Ekholm pääsi käymään myös Klingen kotona ja kohtasi siellä erilaisen Klingen: hieman ujon, spontaanimman ja naamioista riisutun. ”Mutta vain hänen kotonaan.”

Kai Ekholm ilmoittaa kirjansa alkulehdillä, että hän ei tunne Klingeä kohtaan empatiaa tai antipatiaa. Kansalliskirjaston johtajana hän oli Klingelle väline, jonka avulla asioita hoidettiin.

Niin hyvin Ekholm kuitenkin Klingen tunsi, että pystyi kirjoittamaan täysipainoisen, särmikkään henkilökuvan. Päähenkilön ansiot tunnustetaan ja heikkoudet tuodaan julki.

Ekholmin teos kuuluu omassa lajissaan syksyn tärkeimpiin, mutta se ei ole suinkaan viimeinen sana Klingestä. Tässä jutussa Ekholm saa kuitenkin viimeisen sanan.

Ei voi kuin ihastella kirjailijan lennokasta tyyliä. Kun miestä verrataan Fabergén munaan, on saavutettu täydellisyyden huippu:

”Matti Klingessä oli ammattipelurin riskinottokykyä ja konserttipianistin häikäisyä. Hän oli täydellinen kuin Fabergén muna.”