Hävittäjiä ja haitarinsoittoa

Kirjan kansikuva kiteyttää osuvasti kenraali Aimo Pajusen (1931-2013) henkilökuvan – hävittäjiä ja haitarinsoittoa (Henrik Tala: Aimo Pajunen – Kylmän sodan kenraali, Siltala 2024).

Pajunen oli puolustusministeriön kansliapäällikkönä avainhenkilö, kun Suomeen junailtiin Hornet-hävittäjät Yhdysvalloista. Hänet tunnettiin oivallisena seuramiehenä, joka näki paljon vaivaa ystäviensä viihdyttämisen eteen.

Pajunen oli jopa Saariselän kuuluisien monotanssien alullepanija. Hän oli joskus 1970-luvulla seurueineen hiihtoretkellä Saariselällä. Matkalla Kakslauttasen latukahvilaan Pajunen hiihteli hiljakseen muun seurueen perässä, koska vauhtia hidasti hanuri, joka oli hänen selässään.

Latukahvilassa pantiin pystyyn tanssit, Pajunen veteli haitaria kuin viimeistä päivää ja kahvilan väki tanssi. Näin sai kirjan mukaan alkunsa Saariselällä yhä jatkuva monotanssien perinne.

Pajusesta piirtyy kuva miehestä, jota ei voinut olla huomaamatta. Hän oli sosiaalinen, älykäs ja käytökseltään epäsotilaallinen. Hän oli luonut suorastaan brändin ”sattumanvaraisesta ulkoasusta ja muodollisuuksista piittaamattomasta käyttäytymisestään”.

Hänestä piti tulla puolustusvoimien komentaja, myös omasta mielestään, mutta hän hävisi kaksi kertaa komentajapelin. Ensin pestin vei Pajusen nenän edestä Jaakko Valtanen, sitten Jan Klenberg.

Henrik Talan mielestä yksi lehtihaastattelu vei Pajusen mahdollisuudet päästä armeijan komentajaksi. Pajunen erehtyi antamaan Me-lehden Kari Varvikolle varomattoman haastattelun, josta koitui harvinainen valtioneuvoston varoitus.

Kekkonenkin suuttui, kun Pajunen mollasi haastattelussa epädiplomattisesti Norjaa. ”Norjalaiset eivät oikein osaa”, Aimo annatti ja piti Norjan Nobel-komiteaa kansainvälisen naiiviuden huipentumana.

Valtioneuvoston varoitus johti myös siihen, että aiemmin räväkkänä keskustelijana tunnettu Pajunen vaikeni. Hän oli huomiota herättävän hiljaa koko 1980-luvun.

Pajusen uran huipentumana voidaan pitää Hornet-hankintaa, vaikka hän toimi enemmän kulisseissa kuin julkisuudessa:

”Uusien hävittäjien hankintaprosessi oli Aimo Pajusen henkilökohtaisten ominaisuuksien ja hänen virkamiestaitojensa mestarinäytös”, kirjassa ylistetään.

Puolustusministeriön kansliapäällikkönä Pajunen jatkoi työuransa loppuun asti. Viimeisinä työvuosinaan hänestä tuli riidanhaluinen ja hankala tapaus. Tala siteeraa silloista puolustusministeriä Elisabeth Rehniä, jonka mukaan Pajunen tarkoituksella keksi kaikenlaisia riidan aiheita ”vinksahtaneilla” hankkeillaan.

Pajusen tappelukaverina oli erityisesti vanha ystävä, komentajaksi noussut Jan Klenberg. ”Herrat tappelivat niin, että se oli jo hankalaa.”

Kirjassa arvellaan, että Pajusen käytöstä saattoi viimeisinä työvuosina selittää osittain herra Alzheimer, joka astui pikkuhiljaa kuvaan ja leimasi miehen loppuelämää.

Kylmän sodan kenraali on täysipainoinen elämäkerta sekä Aimo Pajusen yksityisestä että julkisesta elämästä. Ansioistaan huolimatta tämäkään kirja ei ole täydellinen.

Valtiovarainministerinä toiminut Osmo P. Karttunen on välillä puolustusministeri, Pär Stenbäckin etunimestä tulee Per, puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Kalevi Lamminen on kerran Lamminpää ja rauhantutkija Pertti Joenniemen etunimenä vilahtaa Raimo.