Hesari ja Yle esseistin hampaissa

Tohtori Tontti on huolestunut. Sananvapaus on vaarassa ja kaikenmaailman identiteettipoliitikot ja woke-aktivistit uhkaavat liberaalia demokratiaa. Ääripäät jyräävät, maltilliset ovat vaiti – mykkiä hämmennyksen keskellä.

Tällaisia teemoja Jarkko Tontti käsittelee uudessa esseekokoelmassaan, jossa kyytiä saavat niin Helsingin Sanomat kuin Yleisradio, pikku asioista loukkaantujat sekä kaljupäisten kiusaajat (Jarkko Tontti: Tarkoituksista ja keinoista, Docendo).

Minulle on kerrottu, että woke-aktivismilla tarkoitetaan muun muassa vihakampanjoita, jotka koskevat kulttuurista omimista, ihmisten sukupuolia, seksuaalisuuksia ja etnistä taustaa.

Tontti käy taistoon wokea vastaan. Hän haluaa nähdä ihmiset ennen kaikkea yksilöinä eikä jonkin ryhmän edustajina niin kuin identiteettipoliitikot tekevät.

Vihapuhehysteria ja loukkaantumiskulttuuri rapauttavat sananvapautta Tontin mielestä ennennäkemättömällä tavalla. Parhaillaankin poliisi tutkii, onko pilapiirtäjä Ville Ranta syyllistynyt piirroksellaan rikokseen. Outoa touhua.

Tontti muistuttaa Voltairen vanhasta viisaudesta, jonka pitäisi olla sananvapauden lähtökohtana: Olen eri mieltä kanssasi, mutta puolustan kuolemaani asti oikeuttasi sanoa mielipiteesi.

Woke-aktivismia pitävät Tontin mielestä yllä erityisesti Helsingin Sanomat ja Yle. Ja ilmiö on tietysti vihervassareiden juttu. Ovatko siis Hesari ja Yle vihervasemmiston asialla?

Esseistin hampaissa ovat varsinkin Hesarin kulttuurisivut. Tontti kirjoittaa seuranneensa jo muutaman vuoden epäuskoisena lehden kulttuurisivujen politisoitumista:

”Vähän väliä mieleeni nousee kysymys, onko tämä journalismia vai luenko vihreiden ja vasemmistoliiton puoluetoimistojen kustantamaa ilmoitusliitettä.”

Viime vuosina kirjallisuudesta ja taiteesta on kirjoitettu yhä vähemmän. Sen sijaan lehti on Tontin mielestä keskittynyt woke-ideologian mukaisesti kirjailijoiden ja taiteilijoiden sukupuoliin, seksuaaliseen suuntautumiseen ja etniseen taustaan.

Nyt neroja etsitään ja palvotaan jälleen, teoksista viis, Tontti huudahtaa ja viittaa aikaan, jolloin palvottiin Goethen ja lordi Byronin kaltaisia poikkeusyksilöitä.

Olin ajatellut kirjoittaa myös Tontista henkilönä, ehkä vähän kehaista, mutta päätin keskittyä asioihin. Mehän emme neroja palvo. Esseisti olisi voinut loukkaantua, jos olisin kehunut häntä neroksi.

Kritiikki Hesaria kohtaan ei ole mikään uusi ilmiö eikä Jarkko Tontin keksintö. Esimerkiksi professori Timo Vihavainen on harrastanut Hesari-kritiikkiä jo vuosikausia.

Viimeksi sattui silmiin Vihavaisen blogi muutama päivä sitten. Siinä hän muisteli, ettei erästä käännöskirjallisuuden helmeä Hesari ollut noteerannut lainkaan. Ja sitten piikki:

”Toki sen lehden kulttuurisivuilla tällaisen teoksen käsittely olisi kai mahdotonta. Siellähän täytyy toimittajattarien päästä päivästä toiseen kirjoittamaan omia poliittisesti korrekteja alakouluaineitaan sen sijaan, että joku siellä pitäisi silmällä maailmankulttuurin suuria kysymyksiä.”

Ken uskaltaa haastaa Hesarin ja Ylen, kerjää verta nenästään. Annan kymmenen pistettä Jarkko Tontille siitä, että hän haastaa isot mediatalot.

Kritiikin lähtökohdat voisi kuitenkin perustella kirjassa esitettyjä heittoja jykevämmin – muutenkin kuin mutu-menetelmällä ja leimakirvestä heiluttamalla.

+3

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu