Hovinarri paljastaa läsnäolon muskelit

Jyrki Lehtola paljastaa uudessa esseekokoelmassaan jälleen nykyajan naurettavuuksia ja pilkkaa niitä armottomasti. Nyt on kyse ennen kaikkea tunteista ja minäminä-kulttuurista (Tunteista, Siltala 2021).

Ajan hermolla ollaan. Käsittelyn saavat niin koronavirus kuin ilmastonmuutos, sekä autofiktiot että terapeutit, sosiaalinen media ja journalistit.

Minuun kolahti erityisesti luku, jossa puhutaan lukemisesta. Sehän kannattaa aina, väitetään. Lukemisen hyviä puolia on tapana hehkuttaa kauhistelemalla samaan hengenvetoon, miksi nuoret eivät lue: ”Kukaan ei nauranut, kun oikein valitussa pöydässä kysyit kaukaisuuteen katsoen: Miten nuoret selviävät nykyajasta, jos he eivät lue kirjoja?”

Lukemisen varjopuolia harvemmin kauhistellaan, vaikka jo Raamatussa Saarnaaja sanoo, että ”paljolla kirjojen tekemisellä ei loppua ole ja alituinen tutkistelu väsyttää ruumiin”.

Roomalainen tuomari meni vielä pidemmälle, kun hän varoitti apostoli Paavalia: liika lukeminen tekee sinut hulluksi.

Roomalaisen tuomarin varoitus saa vahvistusta Lehtolan käsittelyssä. Hän ottaa esimerkiksi entisen pormestariehdokkaan, kirjojen rakastajan. Lehtola kirjoittaa:

Kun melkoiseksi lukijaksi julistautunut, itseään kirjahamsteriksi kutsuva Kirsi Piha kirjoittaa, että …anteeksi kaikille…”lukeminen kasvattaa läsnäolon muskeleita”, eikö tuossa ole varoittavat neljä sanaa siitä, kuinka hallitsemattomia harhoja lukeminen – ja ylpeys siitä, että luet! – voi aiheuttaa, kun jo intohimoisimmallekin lukijalle läsnäolon muskelit on nyt vain yksinkertaisesti ilmaisu, joka saa miettimään, että kirjojen polttaminen, hmmmmmm, lämmittäisihän se.

Läsnäolon muskelit on sen verran outo termi, että esseisti joutuu ottamaan Googlen avuksi. Sieltä löytyy tieto, jonka mukaan läsnäolon muskeleista ovat puhuneet lähinnä retriittejään kauppaavat meditaatiojoogaajat.

Kysymys kuuluu: typistyikö kirjallisuus vain yhdeksi hyvinvoivien tavaksi ajatella itseään.

Tunteista on Lehtolan esseetrilogiaksi kaavaillun sarjan toinen osa. Parhaimmillaan Lehtola kiteyttää aikamme naurettavuudet ytimekkäästi tähän tapaan: ”Valmiiksi nauretut TV-komediat korvasi valmiiksi itketty journalismi.”

Tässä kokoelmassa Lehtola ei käy henkilöiden kimppuun samalla tavalla kuin usein Ilta-Sanomien kolumneissaan. Nyt hän liikkuu yleisemmällä tasolla ja lainailee filosofeja ja muita ulkomaisia auktoriteetteja. Hän esittää niin viisasta miestä, että välillä pitää pinnistellä, että pysyy mukana.

Lehtola ravistelee ja kyseenalaistaa niin sanottuja vallitsevia totuuksia ja hyviltä kuulostavia hokemia. Jonkun on sanottava alaston totuus silloin, kun muut eivät huomaa, että keisarilla ei ole vaatteita.

Suorapuheisen hovinarrin virkaan ei tunkua ole. Minun valintani on Jyrki Lehtola.

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu