Hullun keisarin hovissa
Maailmalla on tänäkin päivänä valtioiden johtajia, joita hyvin perustein voisi kutsua ”hulluiksi”, mitä se nyt milloinkin tarkoittaakaan. Mutta unohdetaan nykypäivä ja sukelletaan turvallisesti historiaan oppineen miehen opastuksella (Pekka Valtonen: Hullun keisarin hovissa – Alkemisteja, tähtitieteilijöitä ja taiteilijoita Rudolf II:n Prahassa, Gaudeamus 2020).
Teoksen päähenkilö on Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari sekä Böömin ja Unkarin kuningas Rudolf II (1552-1612). Hän oli paitsi erikoinen hallitsija myös traaginen hahmo, joka vajosi usein masennukseen. Joku voisi sanoa, että tyypillinen Habsburg-suvun edustaja. Elämänsä loppupuolella hän eristäytyi täysin.
Vaikeuksien keskellä Rudolfille toi helpotusta vain taiteiden ja tieteiden harrastus. Rudolf lienee ollut aikansa suurin taiteiden suosija koko maailmassa.
Vuosisatojen jälkeen on hankala määritellä, oliko Rudolf hullu vai ei. Hulluksi hänet leimasivat ennen kaikkea hänen vastustajansa. Mitä tavalliset ihmiset hänestä ajattelivat, ei ole tiedossa.
Kirjaansa Valtonen on ottanut määritelmän, jonka mukaan Englannin kuningas Jaakko I oli kristikunnan viisain hullu, kun taas Rudolf oli ehkä tervejärkisin mielipuoli. Miehillä oli samoja mieltymyksiä: tähtitiede, okkultismi, henkimaailma sekä kellot ja muut mekaaniset kojeet.
Keisarikunnan pääkaupungista Prahasta tuli Rudolfin aikana loistava kulttuurin ja tieteiden keskus, jolle vain Pariisi veti vertoja. Monien suurten taiteilijoiden rinnalla hullun keisarin hovissa viihtyivät eturivin tiedemiehet, kuten tähtitieteilijät Tyko Brahe ja Johannes Kepler.
Rudolfia vetivät puoleensa okkultismi, magia ja alkemia. Nekin olivat sen ajan tiedettä, esimerkiksi alkemia nähtiin yhtenä tieteellisen tutkimuksen haarana.
Tiedeharrastusten ohessa Euroopan ruhtinashoveissa oli muotia erikoisten esineiden kerääminen. Niistä suorastaan kilpailtiin. Myös Rudolfin kokoelma, Kunstkammer, heijasti ajan aatevirtauksia ja kiinnostusta kaikkea salaperäistä kohtaan:
”Kokoelman fantastisimpiin osiin lukeutuivat kreikkalaisen seireenin leukaluu, feenikslinnun höyhenet ja joukko lasin sisään vangittuja demoneja. Lisäksi Rudolfilta löytyi erikoisia tai epämuodostuneita eläinten sikiöitä, jotka oli kuivattu, ja myös kuivattu lohikäärme, joka saattoi olla esimerkiksi varaani, niin kutsuttu lentävä lohikäärme tai kauluslisko. Ja tietysti kokoelmissa oli oltava yksisarvisen sarvia.”
Rudolfin uskonnollisia aarteita olivat muun muassa murunen juuri sitä maata, josta Jumala oli luonut Aadamin, pari Nooan arkin naulaa sekä sauva, jolla Mooses oli iskenyt vettä kalliosta.
Rudolfin taidekokoelma hajosi keisarin kuoleman jälkeen sinne tänne. Viimeisen iskun yhtenäiselle kokoelmalle antoivat ruotsalaiset kolmikymmenvuotisen sodan loppuvuosina. Ryöstely oli systemaattista ja kai siihen muutama suomalainen hakkapeliittakin osallistui.
Määräyksen ruotsalaisten ryöstöretkelle antoi itse kuningatar Kristiina. Ryöstöretken taideaarteita voi tänäkin päivänä ihailla Tukholman museoissa ja kuninkaanlinnassa.
Rudolf ei jäänyt historiaan erityisen hyvänä hallitsijana, mutta tiede- ja taidemesenaattina hänen maineensa elää. Keisari Rudolf II:n tunnuslauseeksi sopii hyvin teksti, jonka hän käski kirjoittaa Tyko Brahen pronssipatsaaseen tämän kuoleman jälkeen: ”Ei valta eikä rikkaus, vain taide ja tiede säilyvät.”
Kirjassaan Valtonen yhdistää koukuttavasti yksityisen ja yleisen; kiinnostavat yksityiskohdat pannaan luontevasti laajempiin yhteyksiin. Hullun keisarin hovissa paikkaa oivallisesti tietoaukkoja melko vähän tunnetusta historian vaiheesta.
Kulkenut joskus ja kerran Rudolfin jalanjäljissä pitkän helteisen päivän, pitääpä ottaa lukulistalle..
Btw. milloinkahan niin ”tunnonarka” Ruotsi alkaa palauttaa näitä 30-vuotisen sodan ym. sotien ryöstösaaliitaan niiden alkuperäisille omistajille? Sen päivän kun näkisi.
Rippikoulusta muistan miten vanha kappalais-Koivisto kertoi, miten jokin keskieurooppalainen seurue oli vieraana eräässä (toisessa) seurakunnassa. Sikäläinen pappi esitteli kirkkoaan ja erityisellä ylpeydellä koristeellista saarnastuolia, jonka hakkapeliitat olivat tuoneet keskisestä Euroopasta. Vieraiden johtaja oli ollut hieman jäykkä ja todennut, että tuoli on hänen syntymäseurakuntansa kirkosta. Tämä tapaus on talvelta 1966.
Ilmoita asiaton viesti
Veikko, kiitos ajatuksia herättävästä tarinasta. Olispa kiinnostavaa tietää, mistä kirkosta ja seurakunnasta on kyse.
Ilmoita asiaton viesti
Harmi kyllä en tullut tietämään, kiinnosti jo silloin, mutta en tohtinut kysyä.
Onkohan jossain kirkko-matrikkelia tms., josta voisi päästä saarnapönttöön kiinni?
ps.
Koivisto oli näennäisesti kansanomainen pappi, mutta vanhajäykällä tavalla. Täällä kerrotaan, miten tämä Matti tenttasi rippikoulussa erästä tunnetun täkäläisen pelimannin poikaa (joka jo alta rippikoululaisena soitteli keikoilla) isämeitäästä. Kun tekstiä ei alkanut tulla, Koivisto kysyi, että tuleeko se sieltä.
– Vihelläs vähän alkua, niin kyllä mää…, sanoi poika.
Kappalainen ei tykänny.
Ilmoita asiaton viesti
Joo ja kummin kaimakin kertoi.
Ilmoita asiaton viesti