Hurja monologi: Vihaan sinua, rakasta minua

Arsi Aleniuksen uusi kirja Katsotaanhan puhelimiakin (Kosmos 2023) on totinen ja hurja monologi, joka tihkuu vihaa erityisesti kaikkia rikkaita kohtaan. Järjestelmä on mätä ja vallankumous on ovella.

Kirjailija ei tyydy vihaamaan vain rikkaita. Hän vihaa myös itseään ja kirjansa lukijoita, siis minuakin, ja yli kaiken hän vihaa kirjallisuuden muuttumista naisten ajanvietteeksi.

Suomessa yhteiskunta usein palkitsee ernopaasilinnansa ja muut kriitikkonsa, itänaapurissa heidät pannaan kiven sisään.

Arsi Alenius: ”Osasin kritisoida, irvailla, sivaltaa. Sanalla sanoen vihasin. Erityisesti yhteiskuntaa, sitä todella pistelin pahasti. Ja yhteiskunta rakasti sitä… Minut palkittiin, kukitettiin, kiiteltiin vihastani – se tuntui kaikista hyvältä. Paitsi minusta.”

Kun kirjailija vihaa, hän samalla kerjää rakkautta. Siinä on myös vihaisen kirjailijan dilemma, josta kustannustoimittaja muistuttaa. Sellainen kirjallisuus on valheellista, joka sanoo lukijalleen vain: ”Vihaan sinua, rakasta minua.”

Kirjailija myöntää: ”Jos tarpeeksi kauan esittää mulkkua, muuttuu oikeasti mulkuksi.”

Kun joku paasaa oikein tosissaan, syntyy koominen vaikutelma. Tosikoille on helppo nauraa.

Ehkä siksi kirjailija kiivaan yksinpuhelunsa keskellä tunnustaa: ”Kirjailijoista ei ole vaaraa kuin itselleen. Mitä vihaisempia kirjailijoita, sitä lokoisampaa.”

Ja vielä varmuuden vuoksi hän selventää, että kirjailijoista ei ole mitään hyötyä, edes itselleen, ja mikään ei ole turhempaa kuin kirjailijan viha.

Se siitä vihasta.

Arsi Alenius kirjoittaa, että kirjallisuus on muuttunut lähinnä naisten ajanvietteeksi. Se näkyy kirjakaupoissa, kirjastoissa, lukupiireissä:

”Ne kaikki hautautuvat huonekasveihin, tuhansien teekupposten höyryyn, ylistyssanoihin, kaikki kirjalliset tilat muistuttavat yhä enemmän joogasaleja, rihkamakauppoja, liian kalliita kahviloita.”

Yksinpuhelija julistaa, että yhä suurempi osa naisten kirjoista ”tuntuu palautuvan pelottavan säännönmukaisesti kodin, parisuhteen, oman kehon, oman välittömän elämän piiriin, ellei sitten kristalleihin ja astrologiaan, enkeleihin tai horoskooppeihin”.

Miehetkään eivät säästy kiukkuiselta kriitikolta. Hänen mielestään mieskirjailijoilla on pakkomielle kirjoittaa paksuja järkäleitä ja mammutteja, vaikka niistä ei lukija paljon kostu.

Ja huipennus: ”Miksi miehet ovat aina sellaisia, niin pirun yksinkertaisia, niin naurettavia ja täysin sokeita omalle typeryydelleen?”

Kirjailija pudistelee päätään ja äimistelee, miksi kirjallisuudesta puhutaan kuin hoivatyöstä ja terveydenhuollosta. Kirjojen lukeminen kehittää kuulemma empatiakykyä, auttaa nukahtamisvaikeuksissa, pienentää riskiä sairastua Alzheimerin tautiin, lieventää stressiä…

Terveitä olisimme, jos kirjoja lukisimme tai sitten entistä sairaampia. Mieleen muistuu roomalaisen tuomarin varoitus apostoli Paavalille: liika lukeminen tekee sinut hulluksi.

Katsotaanhan puhelimiakin on pieni, 137-sivuinen kirja, jonka teksti on yhtä pötköä ilman kappalejakoa. Siinäkin Alenius matkii eurooppalaisen kirjallisuuden vihaista, modernia klassikkoa, Thomas Bernhardia, jonka kirjoja on kutsuttu sättimisproosaksi.

Kyllä Suomeenkin yksi vihaista näyttelevä, kiukkuinen kirjailija mahtuu. Vaarattomia vallan kriitikoita on helppo sietää.