Hyvä Mathilda ja paha Matti

Vankien ystävänä tunnetun Mathilda Wreden (1864-1928) ja moninkertaisen murhamiehen Matti Haapojan (1845-1895) ystävyyssuhde on Suomen historian merkillisimpiä. Se on kuin rakkaustarina, hyvän ja pahan liitto, jossa ei ole onnellista loppua.

Kirjailija Eila Kostamo on kirjoittanut faktoihin perustuvan kertomuksen Wreden ja Haapojan ystävyydestä (Rakas Mathilda, Mediapinta 2020). Kirjasta kasvaa kiinnostava tutkielma hyvästä ja pahasta.

Vaasan läänin kuvernöörin tytär, vapaaherratar Wrede oli tuttu näky Suomen vankiloissa. Hänelle myönnettiin jopa vapaalippu juniin vankiloissa vierailuja varten.

Vankien joukossa Haapoja oli erityistapaus. Hänen kuvansa oli kunniapaikalla Wreden kotona.

On helppo leimata Haapoja pahaksi ja Wrede hyväksi. Kostamo ei kuitenkaan tyydy yksinkertaisiin leimoihin vaan hän on Eino Leinon Hymyilevän Apollon linjoilla: Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.

Haapojasta kirjoittaessaan Kostamo tuskailee: ”On ollut vaikea arvioida henkilöä, joka oli sekä herkkä että raaka, sekä näyttelijä että suurrosvo, sekä harras että kyyninen, sekä hillitty että hillitön, sekä kiero että suora…”

Wrede tarvitsi Kostamon mielestä vankejaan yhtä kipeästi kuin he häntä, onneton ihminen oli hänelle pyhä. Hän kärsi kärsivien kanssa ja lienee kokenut niin sanottua miellyttävää tuskaa.

Pinnalta katsoen Mathilda Wrede ja Matti Haapoja olivat vastakohtia. Kostamo löytää myös yhteisiä piirteitä. He olivat itsepäisiä ja heissä oli taisteleva tahto sekä ”uhmakkuutta, äkkikäänteisyyttä, kapinallisuutta”. Molemmilla oli väkevä tunne-elämä ja kyky eläytyä rooleihin näyttelijän tavoin.

Kumpikin koki olevansa yksin maailmaa vastassa. Kaiken yläpuolelle ponnahtava hybris salli Haapojan tappaa toisia ihmisiä. Mathildaa taas kannatteli usko, että hän oli Jumalan valittu. Eräänlaista hybristä sekin.

Haapoja lienee Suomen kuuluisin murhamies. Hän surmasi pahimpien arvioiden mukaan jopa parikymmentä ihmistä, joista osan Siperiassa, missä hän eli karkotettuna 1880-luvulla. Viimeiset vuotensa hän vietti Kakolan vankilassa, jossa hirtti itsensä 1895.

Ylistarossa, Etelä-Pohjanmaalla lapsuutensa viettänyt Haapoja oli kuuluisa jo elinaikanaan. Maine kasvoi kuoleman jälkeen ja esimerkiksi Suomen Kuvalehdessä käytiin 1945 väittelyä Haapojasta: Suurrosvo – vaiko loistava näyttelijä.

Väittelyyn osallistui myös tohtori Aulis J. Alanen, joka paheksui sitä, että Haapojasta oli tehty eteläpohjalainen balladisankari. Koko Etelä-Pohjanmaan maakunnan nimissä Alanen hääti Haapojan pois oikeiden eteläpohjalaisten joukosta. Haapoja oli ”kaiken lisäksi vedenkuljettamaa muualta tullutta sukua”.

Alasen mukaan Matti Haapojan kuuluisuus johtui suurelta osin Mathilda Wredestä, ”joka todella teki parhaansa kesyttääkseen tämän pedon”.

Haapojan myyttistä mainetta lisäsi hänen luurankonsa, joka oli vuosikymmenet näytillä Rikosmuseon vitriinissä. Tarinan mukaan luuranko tervehti museoon tulijaa astumalla pari askelta eteenpäin.

Kostamo kirjoittaa, että lopulta sentään havahduttiin pitämään sopimattomana luurangon näytteillä pitoa. Sata vuotta kuolemansa jälkeen 1995 murhamiehen jäännökset haudattiin Ylistaron hautausmaalle sen hautaristin alle, jonka Haapoja oli Kakolassa suunnitellut ja takonut isänsä muistoksi.

+4

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu