Idänsuhteiden jälkipyykki vielä pesemättä

Suomen lähihistorian pesänselvitys ottaa varovaisia ensi askeleitaan Nato-ratkaisun jälkeen. Latua avasi Jukka Tarkka, joka uuden kirjansa (Jättiläisen jalanjäljet, Siltala) julkistamisen yhteydessä vaati, että nyt on aika päivittää historian tulkinnat nykypäivään.

Tarkan perässä hiihtää tietokirjailija ja toimittaja Pekka Virkki. Hän tekee tänään (2.3.2023) julkistetussa kirjassaan (Jälkisuomettumisen ruumiinavaus, Docendo) konkreettisen ehdotuksen suomalaiseksi menneisyydenhallinnan malliksi.

Suomeen olisi Virkin mielestä perustettava jo ensi vuoden alusta toimintansa aloittava Idänsuhteiden historian ja muistin instituutti. Sinne kerättäisiin kaikki mahdollinen tieto sodanjälkeisen suomettumisen ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeisen jälkisuomettumisen ilmiöistä.

Instituutin tehtäviin kuuluisivat kaiken Suomen näkökulmasta kiinnostavan itätiedusteluun sekä Neuvostoliiton ja Venäjän harjoittamaan hybridivaikuttamiseen liittyvän arkistomateriaalin järjestäminen. Tiedot olisivat tutkijoiden ja kansalaisten käytettävissä.

Jokaisesta kansanedustajana, ministerinä ja korkeana virkamiehenä vuoden 1945 jälkeen toimineista avattaisiin verkossa saatavilla oleva julkinen profiili, jonne itäyhteyksiä koskevat aineistot järjestettäisiin.

Virkki antaisi aineiston keruulle aikaa vain puoli vuotta. Sen jälkeen jokaisella, jolle profiili on avattu, olisi kaksi kuukautta aikaa kirjoittaa vastine tai kommentti. Koko aineisto julkaistaisiin kommenttien kera syyskuun alussa 2024.

Instituutti julkaisisi myös verkossa lehteä ja kahdesti vuodessa ilmestyvää tieteellistä aikakauskirjaa nimellä Suomettuminen ja jälkisuomettuminen.

Instituutin rahoitus tulisi Virkin ehdotuksessa joko täysin yksityisiltä tahoilta tai julkisen ja yksityisen sektorin yhdistelmästä.

Toivotan onnea ehdotukselle, mutta olisi kyllä aikamoinen yllätys, jos suomettumisen instituutti perustettaisiin kaavaillussa aikataulussa.

Omassa kirjassaan Virkki antaa aineksia jälkipyykin pesijöille. Esittelytekstissä luvataan, että lukija pääsee tekemään moraalisia ja juridisia johtopäätöksiä kärkipoliitikoistamme.

Kovin paljon uutta tietoa en kuitenkaan poliitikkojen idänsuhteista löytänyt. Joka tapauksessa kaasuputkilobbarit, idänkaupan konsultit ja ”ajastaan jääneet rauhanaktivistit” saavat kuulla kunniansa. Ei pidä myöskään unohtaa elinkeinoelämän suurta roolia idänsuhteiden eri käänteissä – niin hyvässä kuin pahassa.

Kirjan kansikuvalla haluttaneen osoittaa jälkisuomettuneen ajan elossa olevat suurimmat syntiset: Esko Aho, Tarja Halonen, Paavo Lipponen, Harry Harkimo, Eero Heinäluoma ja Erkki Tuomioja lymyilevät Putinin korvan takana.

Päävastuun suomettumisen ja erityisesti KGB-kytkösten käsittelemättä jättämisestä kantavat Virkin mielestä presidentti Mauno Koivisto ja Supon ex-päällikkö Seppo Tiitinen. Puhtaita papereita eivät saa myöskään Ahtisaari, Halonen, Lipponen ja Tuomioja.

Teoksellaan Virkki on halunnut kuvata sitä tunkiota, joka joidenkin mielestä ei pöyhien parane. Kirjailija tietää, että lantakasa paranee, kun sitä välillä talikolla kääntelee.

Vaikean menneisyyden lakaiseminen maton alle ei Virkille käy. Unohtaminen ei käy, vaikka hän myöntää, että sodanjälkeinen Suomi on ollut monella mittarilla myös menestystarina.

Nyt on uusi aika ja uudet tulkinnat. Voittajat kirjoittavat historian ja hävinneet pannaan häpeäpaaluun. Se on pelin henki, jos vähän kärjistää Pekka Virkin kirjan idean.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu