Inkeriläisten kohtaloita terrorin keskellä
Kirjan kansikuva kertoo paljon inkerinsuomalaisten ahdingosta jatkosodan aikana. Tunnistamaton lapsi on yksi niistä tuhansista, jotka syntyivät Inkerinmaalla ja joutuivat kärsimään karkotuksista, jatkuvista muutoista, pakkosiirroista, terrorista sekä muista sodan kauhuista, pelosta ja nälästä.
Kuvan on ottanut Antti Hämäläinen, joka kuvasi inkeriläistä siirtoväkeä natsi-Saksan valloittamassa Hatsinassa, Neuvostoliitossa, vuonna 1943.
Maiju Korte ja Ulla Savolainen ovat koonneet uuteen kirjaansa yhdeksän inkerinsuomalaista elämäntarinaa, jotka kerrotaan lapsuusmuistojen kautta (Sodan ja karkotuksen lapset – Inkeriläisiä elämäntarinoita, Into 2023).
Yksi kirjaan haastatelluista on Viola Heistonen, joka on viime vuosina kirjoittanut Uuden Suomen blogeissa paljon elämästään inkerinsuomalaisena Neuvostoliitossa https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/viovio/sodan-ja-karkotuksen-lapset/.
Kaikki yhdeksän tarinaa ovat omalla tavallaan vaikuttavia. Tekijät korostavat, että kärsimyksistä huolimatta lasten elämään mahtui myös iloa ja onnen hetkiä.
Albert Kirjasen (1936-2019) perheen tarina ei ole traagisimmasta päästä, mutta paljon sekin joutui kärsimään Stalinin vainoissa. Perhe asui alun perin Tehvinän kylässä Inkerinmaalla. Suomessa Kirjaset ehtivät asua puolitoista vuotta, kunnes jatkosota päättyi.
Kirjaset päättivät palata vapaaehtoisesti kotikonnuilleen, Inkerinmaalle, jatkosodan jälkeen. He lähtivät, vaikka Juho-isä ennusti, ettei siitä hyvä seuraa. Albert oli 8-vuotias.
”Älkää uskoko ryssää”, Albert muisti isänsä sanoneen, kun valvontakomission venäläinen upseeri toivotti inkeriläiset tervetulleiksi takaisin kotiin Karkkilan torilla järjestetyssä tilaisuudessa. Upseeri lupasi hövelisti, että valtio auttaa rakentamisessa, jos fasistit ovat tuhonneet heidän kotinsa.
Kotikyläänsä Kirjaset eivät lupauksista huolimatta päässeet. Heidät kuljetettiin nykyisen Tverin alueelle. Juho-isä määrättiin autonkuljettajaksi hiilikaivokselle.
Asunnoksi perheelle osoitettiin yksi huone kaksiosaisesta talosta, jonka toisessa osassa asui sivistyneeksi kehuttu opettajapariskunta. ”Avasimme oven. Siellä oli kanoja, siellä oli lampaita, siellä oli sianporsaita.” Sinne eläinten keskelle perhe jäi, kun muutakaan ei ollut.
Kirjasen perhe vietti vuosikaudet kiertelevää elämää, neuvosto-Virossakin he asuivat puolitoista vuotta, ja pelko Siperiaan karkotuksesta oli alituisesti kintereillä.
Neuvosto-Virosta Kirjaset vietiin härkävaunuilla pohjoiseen, Vienan Karjalassa sijaitsevaan Kuolisman kylään, jossa Juho-isälle oli tiedossa kuljettajan töitä metsätyömaalla.
Asunnoksi oli tarjolla kelvottomia parakkeja, jotka olivat täynnä torakoita. Ensimmäisen yönsä perhe vietti kuusen alla.
Kun Albert Kirjanen vuonna 1952 täytti 16 vuotta, hän asui yhä Neuvostoliitossa, nyt Karjalan Käppäselässä. Silloin hän sai ensimmäisen passinsa, kuten kaikki muutkin samanikäiset.
Kirjanen kertoi myöhemmin, jo Suomessa asuessaan, haastattelijalle: ”Minun passissa oli koko sivulla leima ”kansanvihollinen”. Ajatelkaa. Tämmöiselle räkänokalle.”
Kansanvihollisen leima passissa tarkoitti, että pari vuotta myöhemmin Albert määrättiin asepalveluksen sijaan työarmeijaan, jonka olosuhteet vastasivat vankileiriä. Siellä vierähti nuoren miehen elämästä yli neljä vuotta.
Aikuisena Albert Kirjanen työskenteli vuosikymmeniä isänsä tavoin autonkuljettajana, kunnes muutti Suomeen 1990-luvulla.
Sodan ja karkotuksen lapset on vaikuttava kokoelma inkeriläisten kohtaloita, mutta se on myös tarina maasta, jota ei enää ole. Nykyisin Inkerin kansa on maaton kansa.
Kommentit (0)