Isä, poika ja Finlayson

Robert Alftan, 80, on kirjoittanut kirjan isästä, pojasta ja Finlaysonin tehtaasta (Finlayson – legenda poikineen, Kesuura 2020). Hänen isänsä Erik Alftan (1908-1995) toimi Finlaysonin tehtaiden teknillisenä johtajana Tampereella 1950-61.

Kirja kasvaa sukutarinaa suuremmaksi, kun Alftan kuvaa vuosia, jolloin Tampereella oli vielä tiivis ruotsinkielinen yhteisö – oli oma lehtikin ja ruotsinkielisiä kouluja.

Isänsä päiväkirjojen pohjalta Alftan kertoo myös vuoden 1956 yleislakon dramaattisista tunnelmista. Finlaysonin johtoporras valmistautui jopa vallankaappaukseen. Aseita oli hankittu ja vartiointi oli päällä yötä päivää.

”En ole kertonut kenellekään niistä varotoimenpiteistä, jotka olen organisoinut: rahaa+passi, auto Litukkaan + hiihtovarustus, avain meidän uuteen asuntoon, ase (lainattu)”, Erik Alftan kirjoitti.

Seuraavana päivänä 18.3. päiväkirjassa on paljon kysymyksiä: ”Vallankaappaus? Sandell soittaa… Puhelu katkeaa kolme kertaa… Helsingin poliisit? Ovatko ne saaneet asevarikolta täydennystä…

Robert Alftan syntyi yksikielisenä suomenruotsalaisena, mutta hänestä tuli kaksikielinen suomalainen, kuten professori Yrjö Varpio kirjoittaa kirjan esipuheessa. Alftan on kirjoittanut laajan tuotantonsa sekä ruotsiksi että suomeksi.

Nuori Robert seurasi Finlaysonin ja ruotsinkielisen sukunsa elämää ikään kuin ulkopuolisena tarkkailijana. Hän oppi käytännön suomea koulunsa välitunneilla ja kesätöissä Finlaysonilla suomenkielisten työmiesten seurassa.

Kun isä oli jatkuvasti tyytymätön asemaansa Finlaysonilla ja moitti vuorineuvos Sadi Sandellia päiväkirjoissaan, poika nautti kesätöistä. Työmaalla työskenteli legenda poikineen, joista Robert kirjoittaa ihailevaan sävyyn.

Oli Reska ”Jääkarhu” Sirén Amurin takapihoilta, Voitto Hellstenin tasoinen pikajuoksija, jonka lupaavan uran onnettomuus katkaisi. Oli Kosti ”Hajuherne” Itäluoto, nyrkkeilyssä Suomen kenttäarmeijan mestari, joka juopotteli itseltään korpraalin natsat. Hänen mottonsa: ”Ei kannata rehkiä, jos tavallinen työtahti on ennestään hyvin riittänyt.”

Jälkikäteen ajatellen Finlaysonin työmiesten tähti oli Väinö Linna, tehdasnimeltään Lukkari. Robert Alftan pääsi kesätöihin 1955 samaan monttööriporukkaan, josta Linna oli lähtenyt vapaaksi kirjailijaksi.

Juttuja juuri Tuntemattoman Sotilaan julkaisseesta Linnasta, Väpistä, riitti. Reska Sirén kertoi, miten Väpi oli tupakkatauolla miesten vessassa laskenut kustantajan ilmoittamia lukuja Tuntemattoman painoksista Nokian silkkiselle vessapaperille ja tokaissut: – Näin paljon en ikinä tienaa tehdastöissä elämäni aikana.

Väpi jätti Finlaysonin – loppu on historiaa.

On harmi, että tarina Erik Alftanista käsittää pääasiassa vain Finlaysonin ajan. Hänen työuransa Finlaysonin jälkeen on täynnä eksoottisia paikkoja. Värikäs elämäntarina, särmikäs luonne, kuten kirjassa kiteytetään.

Erik A. toimi 12 vuotta YK:n palveluksessa tekstiiliteollisuuden asiantuntijana useissa Afrikan ja Aasian maissa, kuten Sri Lankassa, Iranissa, Egyptissä ja Tansaniassa. Elämäntarinassa olisi kiinnostavan romaaninkin ainekset.

Robert Alftan saa mahtumaan pieneen kirjaan paljon tietoa ja tunnelmia. Vankalla rutiinilla hän luo dokumentteihin pohjautuvan fiktion, Yrjö Varpion luonnehdinnan mukaan ”ilmavasta runoilijan perspektiivistä”. Lyhyet välähdykset tapahtumista ja ihmisten elämästä toimivat yllättävän hyvin.

+4

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu