Isä, poika ja Moskovan kutsu

Kun Jotaarkka Pennanen oli 11-vuotias vuonna 1957, hänen isänsä Jarno Pennanen (1906-1969) nimitettiin kommunistien ja kansandemokraattien päälehden, Kansan Uutisten, ensimmäiseksi Moskovan kirjeenvaihtajaksi. Koko perhe muutti Moskovaan.

Siinä on lähtökohta teatterimies Pennasen, 78, uudelle kirjalle, joka on kuin kirjallinen hybridi (Pojan ja isän Moskova, Kulttuurivihkot 2024). Se ei ole muistelmat, vaikka läheltä liippaa, eikä oikein kaunokirjallinen teoskaan, vaikka sitä romaaniksi sanotaan. Se on sekä että.

Jotaarkka oli vaikutuksille altis koulupoika, kun Moskova kutsui. Mukaan lähti myös pojan äiti ja isän puoliso, kirjailija Anja Vammelvuo.

Kirja rönsyilee lähtökohtansa ulkopuolelle minun makuuni turhan paljon: on teatterikokemuksia meiltä ja muualta, rakkautta ja seksiä teatterin kulisseissa sekä vasemmistosivistyneistön näkökulmia aina Neuvostoliiton luhistumiseen asti.

Hämmennystä lisää se, että kirjan kertojana on ulkopuolinen tarkkailija, ikään kuin kolmas mies ja se, että osa henkilöistä esiintyy oikeilla nimillä, osa keksityillä.

Lukijan ei tosin tarvitse kauan arvailla, keitä löytyy keksittyjen nimien takaa, sillä henkilöt paljastetaan heti saatesanoissa.

Atos Perttula on Jarno Pennanen, hänen vaimonsa Anna Perttula on Anja Vammelvuo ja Ale Perttula taas Jotaarkka Pennanen itse. Perheen ystävät Alma ja Lauri Äimä ovat kirjailija Elvi Sinervo ja hänen puolisonsa Mauri Ryömä, lääkäri ja tuolloin SKP:n poliittisen toimikunnan jäsen.

Itseäni kiinnosti erityisesti se, mitä kirjassa kerrotaan Pennasten vuosista Moskovassa. Lujittuiko usko kommunismiin ja Neuvostoliittoon vai kävikö kenties päinvastoin? Elettiin Stalinin jälkeistä Hruštšovin aikaa.

Jarno Pennanen oli ristiriitainen kulttuuripersoona, joka suhtautui kriittisesti Moskovan propagandaan. Kirjeenvaihtajana hän menetti uskonsa kommunismiin ja Neuvostoliiton järjestelmään.

Kun vähän yli 10-vuotias poika intoili, että Neuvostoliitto oli maailman hienoin ja rikkain maa ja liittyi innokkaasti pioneereihin, isä epäili ja kyseenalaisti. Sillä oli seurauksensa.

Pennanen oli toivonut, että hänen kirjeenvaihtakauttaan pidennettäisiin, mutta Kansan Uutisista tuli soitto, joka muutti urasuunnitelmat. Venäläiset halusivat Pennasen paikalle uuden kirjeenvaihtajan. Siihen aikaan Moskovan sana oli Suomen kommunisteille laki. 

Asia oli kova paikka Perttula/Pennaselle, vaikka hän tiesi, mistä kenkä puristi. Hän oli ollut koko ajan tarkkailun alla. Asuntoa salakuunneltiin, matkoilla hotellihuoneissa oli mikrofoneja, ja kirjeenvaihtajan venäläisessä lähipiirissä saattoi olla myös ilmiantajia.

Romaanina Pojan ja isän Moskova ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Siinä on liikaa aineistoa. Teatterimuistelut ovat liian pitkiä ja yksityiskohtaisia. Aiheen tarkempi rajaus olisi tehnyt terää.

Pennanen kirjoittaa kyllä osuvaa ajankuvaa Moskovasta ja Neuvostoliitosta 1950-luvun lopulta. Myös pojan sujuva solahtaminen Neuvostoliiton systeemiin kuvataan hyvin.

Koulupoika oppi vanhempiaan nopeammin venäjän kielen ja sai ystäviä samaan aikaan kun isän usko järjestelmään horjui.

Pojan ja isän Moskova on romaanin ja muistelmien yhdistelmä, vaikka kirjailija korostaakin kovasti, että kyseessä on kaunokirjallinen teos. Itse olisin lukenut mieluummin rehelliset muistelmat kuin kömpelön romaanin.