Isän, Jumalan ja Kekkosen välissä

Paavo Rintala (1930-1999) kuoli jo 25 vuotta sitten, mutta hänen kirjansa elävät. Aina silloin tällöin tupsahtaa julkisuuteen myös teoksia, jotka muistuttavat, että Rintalaa kannattaa lukea tänäkin päivänä.

Uusin esimerkki on Juha Seppälän uunituore kirja Rintalaa lukiessa (Siltala 2024). Se on Seppälän kunnianosoitus Rintalalle, väljän esseistinen teos, kuten kirjailija itse sen määrittelee.

Seppälä ja Rintala kirjoittivat toisilleen kirjeitä ja puhuivat puhelimessa vuodesta 1988 lähtien, jolloin miehet tapasivat ensi kerran Helsingissä Seurahuoneen baarissa.

Tuosta tapaamisesta Seppälä kirjoittaa vauhdikkaan kuvauksen heti kirjansa aluksi. Hän oli tullut Porista noutamaan Kalevi Jäntin palkintoa. Päädyttiin Seurahuoneelle syömään ja juomaan. Seppälän kanssa iltaa istuivat Ville Viksten, Touko Siltala ja Kari Hotakainen.

Paikalle ilmestyi sattumalta myös Paavo Rintala ystävänsä ja mesenaattinsa Aaro Korkeakiven kanssa. Rintalalla oli vauhti päällä, hän puhui paljon ja tilasi jatkuvasti Fernet-Brancaa:

”Rintala mesoi ja möykkäsi. Pian ne olivat Villen kanssa puolittain lattialla kättä vääntämässä, kaksi vanhaa voimamiestä.”

Sekasortoinen tilanne rauhoittui, kun Rintala ”häipyi jonnekin, etsiskelemään Korkeakiveä ja teille tietymättömille”.

Seurahuoneen tapaamisen jälkeen Seppälä kirjoitti Rintalalle kirjeen, johon tämä vastasi: ”Onni että näit minut juovuksissa. Tuskin muuten olisit tullut kirjoittaneeksi, olisin selvin päin ollut liiankin pidättyvä.”

Alkoi kymmenen vuoden kirjeenvaihto, joka jatkui lähes Rintalan kuolemaan asti. Seppälä hyödyntää kirjassaan kirjeitä ja puhelinkeskusteluja, tosin hän lainaa vain Rintalan kirjeitä. Omia kirjeitään hän ei siteeraa, mikä on valitettavaa.

Paavo Rintala oli Seppälän mielestä paradoksien mies: realistinen mystikko, taantumusta pönkittävä isänmaallisten arvojen häpäisijä, kristillinen sosialisti, agraariaikoja haikaileva suurteollisuuden tukimies.

Rintala kipuili koko kirjallisen uransa ajan oman isänsä, Jumalan ja Kekkosen välissä. Isä kaatui talvisodassa, kun Paavo oli koulupoika, Kekkosesta tuli eräänlainen isähahmo ja Jumalasta hän ei päässyt koskaan eroon. Hänen koko tuotantonsa kumpuaa raamatullisesta ja uskonnollisesta aineistosta.

Kekkosen mies Rintalasta tuli jo varhain. Kekkosen uudelleenvalinnan puolesta hän toimi aktiivisesti 1961-1962, ”mutta hänen ystävänään, en poliitikkona”. Hän taisteli ensin Paasikiven-Kekkosen linjan puolesta, kunnes kääntyi 1980-luvun alussa sitä vastaan.

Rintala taivuteltiin Neuvostoliiton talutusnuorassa olleen Rauhanpuolustajat -järjestön puheenjohtajaksi 1968, yhtenä taivuttelijana taisi olla Kekkonen.

Rauhanpuolustajien johdossa, joidenkin mielestä hyödyllisenä idioottina, Rintala toimi vuoteen 1982, minkä jälkeen hän ryhtyikin hyökkäämään rauhanliikkeen kimppuun. Samassa rytäkässä hän alkoi arvostella Kekkosen konsteja.

Seppälä arvelee, että Rintalasta tuli rauhanmies, koska hänen isänsä ammuttiin talvisodan toiseksi viimeisenä päivänä Vuosalmen Sintolan kylässä. Lähes kaikissa kirjoissaan Rintala käsittelee tavalla tai toisella isän menettämistä. Isän etsintä ei loppunut koskaan.

Rintalaa lukiessa on sirpaleinen teos, jossa Seppälä hyödyntää vanhoja juttujaan: osa teksteistä on julkaistu aiemmin artikkeleina, kolumneina tai esseinä eri yhteyksissä.

Teoksen suurin ansio itselleni on siinä, että kiinnostus Rintalan kirjoihin virisi jälleen kerran. Kirjahyllystä löytyi ennen lukematon St. Petersburgin salakuljetus (1987), jota ryhdyin lukemaan heti Seppälästä selvittyäni.