Itsenäisen Suomen paras kirjailija?

Volter Kilpi (1874-1939) on vihdoin saanut ensimmäisen, perusteellisen elämäkerran (Laura Kokko: Volter Kilpi – Elämäkerta, SKS 2022). Kokko käy ansiokkaasti läpi sekä Kilven kirjallisen tuotannon että yksityisen ja julkisen elämän.

Kilpi tunnetaan erityisesti romaanistaan Alastalon salissa (1933), jonka suomalaiset kulttuurivaikuttajat äänestivät Helsingin Sanomien kyselyssä vuonna 1992 itsenäisen Suomen parhaaksi romaaniksi.

Kun Alastalon salissa ilmestyi, sen erikoinen kieli ällistytti, ihastutti ja vihastutti. Kriitikot olivat ymmällään ja suuri yleisö karsasti. Kilpi itse oli sitä mieltä, ettei Alastalon salissa ole oikeastaan mikään romaani vaan eepos.

Kustavissa syntynyt Kilpi tunsi oman arvonsa. Tyttärelleen hän kirjoitti olevansa ”siitä ainespuusta, josta ovat ne joita kutsutaan neroiksi”. Ja kun 1937 keskusteltiin F. E. Sillanpään Nobel-ehdokkuudesta, Kilpi piti itseään vähintään yhtä ansioituneena nobelistiksi.

Kilven Nobel-ehdokkuus ei sytyttänyt oikeastaan muita kuin Aaro Hellaakosken, joka kirjoitti Suomalaisessa Suomessa, että ”Kilven nimi tulisi viskata ehdolle Nobel-palkintoon”. Hellaakoski nosti Kilven Aleksis Kiven rinnalle ja jopa tämän yläpuolelle.

Kilpi oli mielissään siitä, että Hellaakoski suositteli Alastalon salin lukemista ääneen, jolloin lukija saattoi kokea ihmeen: Kilven musikaalinen ja rytmikäs kieli oli niin huumaavaa ja humoristista, että se koukutti.

Kirjeessään Hellaakoskelle Kilpi kiitti, että tämä oli kirjoituksellaan heittänyt pelastusrenkaan juuri uppoamaisillaan olevalle miehelle.

Hellaakosken ylistyksen vastapainoksi Kilven kieltä vierastettiin. Juhani Aho ja Eino Leino olivat varhaisia kriitikoita. Astetta jyrkempi oli estetiikan tutkija K. S. Laurila, joka nimitteli Hesarissa Kilpeä hämäräperäisyyden ja epämääräisten hymistysten filosofiksi.

Kilvellä oli Laurilan mukaan pelottava maine kilometrin pituisten lauseittensa takia, joita lukiessa saattoi melkein nukkua seisaalleen.

Mika Waltari nosti Alastalon salissa esimerkiksi siitä, miten kirjoja ei tule kirjoittaa. Romaani, jota tavallinen sivistynyt lukijakunta ei kykene sulattamaan, oli Waltarin mielestä huono romaani.

Sivumennen sanottuna Waltari joutui Sinuhellaan tyytymään kakkossijaan Hesarin äänestyksessä, kun Alastalon salissa valittiin parhaaksi romaaniksi.

Laura Kokko hyödyntää hyvin niitä satoja kirjeitä, jotka hän on saanut käyttöönsä. Niissä Kilpi päivitteli, ettei hän ole näkevä sitä sukupolvea, joka hänen työnsä tuntisi omakseen. Epätoivoisena hän kyseli, onko maailma sokea. ”Vai olenko minä itse tekoni sokaisema?”

Toisaalla Kilpi myönsi ymmärtävänsä hyvin, ettei Alastalon salissa menestynyt suuren yleisön keskuudessa. ”Sehän vaatii lukijalta melkein ajatonta kärsivällisyyttä.”

Volter Kilpi oli ihmisenä erakko ja kirjallisessa elämässäkin sivustakatsojan roolissa. Huono kuulo osaltaan eristi häntä muista.

Omien sanojensa mukaan Kilpi oli hiljainen, mutta kuuma mies. Jos häntä loukattiin, hänen vastaiskunsa saattoi olla armoton. Hän ajautui julkisuudessa usein repiviin kiistoihin.

Elämäkerran ansioihin kuuluu, että siinä läpivalaistaan Saaristolaissarjan (Alastalon salissa, Pitäjän pienempiä ja Kirkolle) lisäksi Kilven varhaiset teokset, joita tunnetaan huonosti. Myös hänen työuransa kirjastonhoitajana niin Helsingissä kuin Turussa käydään perinpohjin läpi.

Tänä päivänä Volter Kilpi on arvostettu klassikko, jonka mainetta pitää yllä jokakesäinen kirjallisuusviikko Kustavissa. Alastalon salia luettiin hiljattain ääneen myös radiossa.

Laura Kokon Kilpi-elämäkerta on kesän ehdoton kulttuuritapaus. Se täyttää ammottavan aukon Suomen kirjallisuushistoriassa. Volter Kilpi on saanut arvoisensa elämäkerran.