Jalkapallohuuma huipentuu – Ja Saksa voittaa!

Jalkapallon EM-kisojen huipennus lähestyy. Loppuottelu pelataan 14. heinäkuuta Berliinissä. Olen seurannut pelejä tiiviisti ja lukenut samalla kahta ajankohtaista kirjaa, jotka kertovat saksalaisesta jalkapallosta.

Kun on lukenut Johanna Nordlingin Jalkapallon muotoisen Saksan (Bazar 2024) ja Markus Pantsarin Kun rakastuin saksalaiseen jalkapalloon (Vastapaino 2024) ymmärtää hieman paremmin, miten valtava asia jalkapallo on saksalaisille.

Jalkapallo Saksassa on kuin sää – aina läsnä, aina puheenaihe. Jalkapallon perusasioiden tunteminen kuuluu yleissivistykseen.

Molemmissa kirjoissa korostetaan, että Saksassa jalkapallorakkaus on ennen kaikkea seurarakkautta. Omasta seurasta ollaan ylpeitä, mutta ei niinkään saksalaisuudesta toisen maailmansodan jälkeen. Se on heijastunut myös Saksan joukkueeseen.

Historian painolastin takia kansallishymnin laulaminen on ottanut lujille ja Saksan lipun kanssa kulkemista paheksuttiin vuosikausia, sillä se yhdistettiin uusnatseihin. Saksalaisiin futisfaneihin lyötiin usein juntin tai uusnatsin leima.

Kun edellinen suurturnaus, jalkapallon MM-kisat, järjestettiin Saksan maaperällä 2006, monet olivat näkevinään käännekohdan saksalaisten suhtautumisessa kansallisiin symboleihin.

Karnevaalihengessä saksalaiset pukeutuivat omiin väreihinsä, mustanpunakeltaiseen, talojen ikkunoista roikkui Saksan lippuja ja autoja oli koristeltu kansallisvärein, mitä ei ollut ennen juuri nähty.

Kun Saksan liput liehuivat entistä avoimemmin, sitä pidettiin merkkinä terveestä, uudesta saksalaisesta isänmaanrakkaudesta.

Johanna Nordlingin mielestä 2006 MM-kisoista tuli jopa ”Saksan urheiluhistorian ikimuistoisin tapahtuma”. Se oli kuin kesäsatu, Sommermärchen. Saksalaiset tunsivat itsensä jälleen tykätyiksi: ”Ja se teki hyvää kansalle, joka oli tottunut epäsympaattiseen maineeseen.”

Eikä Saksa edes voittanut maailmanmestaruutta, vaan tuli kolmanneksi. Saksan joukkueen jäsenet olivat Nordlingin mukaan rakastetuimpia häviäjiä, joita maa oli koskaan nähnyt.

Ja tämä tapahtui Saksassa, jossa voittaminen on ollut kaikki kaikessa. Nordling siteeraa Franz Beckenbaueria, joka voitti maailmanmestaruuden sekä pelaajana että valmentajana: ”Kauniisti pelattu? Yhtä tyhjän kanssa. Saksalainen haluaa nähdä menestystä.”

Saksalaiset väheksyivät viihdyttävää jalkapalloa, ja joku keksi nimittää sitä leivättömäksi taiteeksi. Maajoukkuetta arvostettiin, jos se voitti. Tyylistä viis, se oli pelin henki.

Markus Pantzar tiivistää: ”Tyylikkäiden italialaisten, taitavien espanjalaisten, intohimoisten englantilaisten ja edistyksellisten hollantilaisten rinnalla saksalainen jalkapallo on nähty usein yksitoikkoisena, tunteettomien ja ylimielisten pelaajien yliorganisoituna puurtamisena.”

Yleistykset ovat harvoin koko totuus. Meneillään olevissa EM-kisoissa on nähty, että Saksa osaa pelata myös viihdyttävää jalkapalloa.

Näin pitkälle pääsin, enkä ole vielä maininnut Gary Linekerin kuuluisaa aforismia vuoden 1990 MM-kisoissa, kun Englanti oli hävinnyt välieräottelun Saksalle:

”Jalkapallo on yksinkertainen peli, jossa 22 miestä jahtaa palloa 90 minuutin ajan ja lopulta Saksa voittaa.” Fraasi on kulunut ja vanhentunut, mutta käyttökelpoinen aina silloin, kun Saksa voittaa.

EM-turnauksen jälkeen fraasille voi olla jälleen käyttöä. Ei näet ole kaukaa haettu ajatus, että Saksa voittaa Euroopan mestaruuden.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu