Jatkosodan etevin propagandamies
Jatkosodan alkamisesta on näinä päivinä kulunut 80 vuotta. Hitler hyökkäsi Neuvostoliittoon 22.6. 1941 ja kolme päivää myöhemmin Neuvostoliitto pommitti Etelä- ja Keski-Suomen kaupunkeja.
Alkoi myös propagandasota. Suomen terävimmät kynäniekat komennettiin propagandatehtäviin. Valtion tiedotuslaitoksen (VTL) listoilla kotirintaman yksimielisyyttä lujitti noin 600 henkilöä.
Satojen joukosta pistää silmään kymmenen miestä, joiden tarinan Keijo K. Kulha kertoo uudessa tietokirjassaan (Sotapropagandan valiojoukko 1941-1944, Minerva 2021).
Jokaisesta kymmenestä tuli sodan jälkeen akateemikko. Nimet ovat tuttuja: Eino Jutikkala, Toivo Pekkanen, Mika Waltari, G. H. von Wright, Lauri Posti, Tauno Nurmela, Kustaa Vilkuna, Heikki Waris, Martti Haavio ja Matti Kuusi.
Jokaisella oli oma roolinsa, mutta monella tavalla joukosta erottuu sanasoturi Mika Waltari. Hän oli joukon etevin propagandamies – ahkera, nopea, taitava ja monipuolinen.
Waltari työskenteli Eino Jutikkalan johtamassa VTL:n kotimaisessa tuotantotoimistossa. Waltarin työtahti ja monipuolisuus olivat aivan omaa luokkaansa. Hän oli jatkosodan tuotteliain propagandisti.
Jos tarvittiin nopeaa reagointia, hätiin huudettiin Waltari. Jos tarvittiin syvällisiä analyysejä, Waltari hoiti nekin ja elementissään hän oli, kun sai riimitellä iskulauseita.
Waltari otti työnsä tunnollisesti. Kulha kirjoittaa, että Waltarin työmäärä ylitti vuoden 1942 mittaan kaikki kohtuuden rajat. Kirjailija menetti yöunensa ja hänen oli pakko hakeutua hoitoon. Myös seuraavana vuonna hän joutui pakkolepoon kahdeksi kuukaudeksi Kammion mielisairaalaan.
”Hoitojen jälkeen Mika Waltari jatkoi työtään sotatiedottajana ja valoi kaikkien koettelemusten keskellä kansaan kestävyyttä, toiveikkuutta ja uhrimieltä”, Kulha kirjoittaa.
Rutiinitöiden ohessa Waltari kirjoitti jatkosodan aikana viisi tietokirjaa, teki kuunnelmia ja elokuvien sekä näytelmien käsikirjoituksia, kuten Helmikuun manifesti, Kulkurin valssi, Lotta astuu elämään, Kaarina Maununtytär. Syntyivät myös romaanit Tanssi yli hautojen ja Rakkaus vainoaikaan.
Omalla ajallaan Waltari kirjoitti omia juttujaan. Hän asui kotonaan eikä hänen tekemisiään erityisesti valvottu. Sitä paitsi raja omien ja virkatöiden välillä oli häilyvä.
Virkatöinään Waltari kirjoitti lehdille parisataa artikkelia vuodessa eli kaikkiaan tuhatkunta juttua: pääkirjoituksia, pakinoita, haastatteluja, reportaaseja, novelleja.
Aiheiden kirjo oli laaja. Kaupunkilaisten heinätöihin menoa Waltari propagoi heinäkuussa 1941 keksimällä iskulauseita: ”Heinätöihin kelpaa heikkokin” ja ”Kun heiniä täyteen saadaan lato, ei karjakantaamme uhkaa kato”.
Waltari oli tarkka yksityiskohdista. Virheitä hän ei sietänyt pienissäkään asioissa. Panu Rajala kertoo Waltari-elämäkerrassaan, mitä kirjailija vastasi vuonna 1967 kysymykseen, oliko hänen kirjastaan Neuvostovakoilun varjossa, löydetty virheitä:
”On siinä yksi virhe osoitettu. Minä kirjoitin, että Neuvostoliiton vanhassa Albertinkadun lähetystössä oli alakerran ikkunoissa rautakalterit, mutta kun ne itse pommittivat, todettiinkin, että kalterit olivat maalattua puuta.”
Sota oli tärkeää aikaa Waltarin kirjalliselle ja muullekin kehitykselle. Itse hän arvioi kypsyneensä sinä aikana paljon henkisesti. Niin paljon hän kypsyi, että heti sodan jälkeen 1945 ilmestyi hänen pääteoksensa Sinuhe egyptiläinen.
Taisi olla Panu Rajalan kirjoittamassa elämänkerrassa, jossa Waltarin Sinuhe Egyptiläinen -kirjan historiallisen tarkastuksen tuloksena löytyi ainoaksi asiavirheeksi se, että ”hiekkakirppu” ei vielä esiintynyt Egyptissä 1300 vuotta eKr. Myöhemmin tällekin väittämälle on esitetty kyseenalaistusta.
Mistä ihmeestä moinen ukkeli Hämeen mökillä kesäkauden kirjaa kirjoittaen sai kaiken tietoonsa, kun ei ollut edes nettiä?
Ilmoita asiaton viesti
Veikkaan jotain mystistä yhteyttä tai mitä lie trippiä; ainakin Sinuhea lukiessani tuli tunne, että tuo kirjoittaja on ollut itse paikalla.
Ilmoita asiaton viesti
Minä pidän de facto asiavirheenä kuvausta, jossa Sinuhe raahaa vanhempiensa elottomia ruumiita pitkät matkat halki vaikean maaston. Sellaista ei olisi voinut käytännössä tapahtua. Tämä yksityiskohta ei tietenkään liity erityisesti Egyptin historiaan, mutta tekee Sinuhesta teoksena jollain tavoin eeppisen, kuin tarun, jossa sankarilla on yliluonnollisia kykyjä.
Ilmoita asiaton viesti
Perin juurin mielenkiintoinen teos, hankin sen e-kirjana juuri adlibriksen verkkokaupasta.
En ole päässyt alkua pitemmälle, mutta muutama kommentti:
1. Toivo Pekkasen nimi tässä joukossa on minulle yllätys ja uusi asia.
2. Eino Jutilkkalan nimen nostaisin esille, hänen vaikutuksensa oli valtava, vaikka hän ei sotien jälkeen asiasta pitänytkään meteliä.
Minulla oli kunnia vierailla professori Jutikkalan kotona Kaivopuistossa keväällä 1990.
3. Joukosta loistaa poissaolollaan useampikin henkilö – ehkä ne tulevat Kulhan toiseen osaan aiheesta.
Mm. Kalle Lehmus ja Olavi Paavolainen. Välirauhan aikana Mannerheim antoi silloisena SDP:n järjestösihteerinä toimineelle kapteeni Kalle Lehmukselle tehtäväksi suunnitella Suomen armeijalle tiedotusyksikkö. Lehmus lähetettiin Saksaan tutkimaan maan armeijan propagandakoneiston toimintaa. Keväällä 1941 Päämaja organisoi tiedotuksen hoidon Lehmuksen suunnitelman mukaan.
Tehtävää Mannerhein tarjosi muuten ensin Suomen Kuvakehden silloiselle päätoimittajalle (ja Mika Waltarin esimiehelle!) Ilmari Turjalle.
Mannerheim ymmärsi sidoksen puolueisiin, Turjalla oli vahva kytkös Maalaisliittoon ja Lehmuksella SDP:n.
4. Keijo K. Kulhalle täytyy nostaa hattua. Hän on reilusti yli 80-vuotias, mutta jaksaa tutkia ja kirjoittaa.
Olin nuorena ylioppilaana perhetuttumme Kulhan vieraana Turun Sanomien toimituksessa, kun harkitsin journalistin uraa.
Ilmoita asiaton viesti