Jatkosodan unohdetusta leiristä uutta tietoa

Historian harrastaja Samuli Miettinen ällistyi, kun hän sai kuulla, että Kauhavalla oli viimeisenä sotasyksynä 1944 toiminut väestönsiirtoleiri. Hän oli asunut vuodesta 1945 ensimmäiset 21 vuotta Kauhavalla, mutta ei ollut kuullut mitään asiasta.

Leiristä eivät tienneet myöskään historioitsijat Ohto Manninen, Heikki Ylikangas ja Sampo Ahto. Yhtä tietämätön oli Kauhavalla syntynyt kirjailija Antti Tuuri. Niinpä Samuli Miettinen otti härkää sarvista ja ryhtyi tutkimaan, mistä oli kysymys. Vuosien työn jälkeen nyt on julkaistu hänen tietokirjansa (Paapeli 1944 – Jatkosodan unohdettu internointileiri, Docendo 2021).

Paapeli viittaa kielten sekamelskaan, jonka leirille sijoitetut parisataa miestä toivat Kauhavan raitille. Yhteensä 165 miehen joukossa oli 16 kansallisuutta: hollantilaisia, puolalalaisia, belgialaisia, latvialaisia, liettualaisia, ranskalaisia, tanskalaisia, jugoslavialaisia, saksalaisia, romanialaisia, italialaisia… Laskettiin, että miehet puhuivat kaikkiaan 14 kieltä.

Saksan armeija tarvitsi Lapissa valtavasti siviilityövoimaa, jota se toi miehittämistään maista väkisin. Osa tuli myös vapaaehtoisena.

Kauhavalle päätyneet miehet olivat karanneet natsi-Saksan palveluksesta Pohjois-Suomen työmailta. Heidät ohjattiin Kauhavalle, missä he olivat Valpon valvonnassa, mutta elivät melko vapaasti. Eivät he mitään vankeja olleet.

Suurin osa miehistä palautettiin myöhemmin kotimaihinsa Ruotsin kautta. Parikymmentä jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliittoon.

Miettinen käy yksityiskohtaisesti läpi mies mieheltä, mitä sai selville. Joukossa on traagisia kohtaloita, mutta myös onnellisesti päättyneitä tarinoita. Usein kaiken takana oli nainen.

Miettinen löysi Kauhava-lehdestä pakinan, jossa pakinoitsija päivittelee, miten Kauhavan raitille on tullut uutta säpinää:

”Saapa siellä mustapäinen alankomaan miäs ja tuuheakulmainen ryssä tuolloin tällöin kauhavalaisen tyttöihmisen käsikynkkähän ja hyvin tuntuu keskustelu ummikolta sujuvan, ilmeet puhu enempi kuin kieli.”

Muukalaisten ja kauhavalaisten suhteet kehittyivät niin läheisiksi, että Kauhavan vallesmanni Olli Sarparanta hermostui ja lähetti Vaasan lääninhallitukselle kiukkuisen kirjeen. Nimismies valitti, että Kauhavasta oli tullut kaatopaikka kaikelle ihmismäärälle, mikä ei muka muualle sovi:

”Tähän saakka kaikki on sujunut melko hyvin, joskin iltaisin, kun ulkovalaistuskin on kielletty, tungeksii maantiet mustanaan leiriläisiä ja kauhavalaiset naiset joukossa kirkumassa.”

Kun miehiä kuulusteltiin moni ilmoitti halustaan jäädä Suomeen, koska hänellä oli suomalainen naisystävä. Kertomusten uskottavuutta heikensi se, että naisten nimet olivat useilta unohtuneet.

Yksi onnellinen tarina erottuu joukosta. Se on hollantilaisen Jacobus Backuksen ja Meri Pusan rakkaustarina. Meri Pusa oli 19-vuotias Porvoon Naisopiston opiskelija, kun hän tuli lomalle tapaamaan Suojärveltä Kauhavalle evakkoon lähtenyttä perhettään.

Leiriläinen Backus meni eräänä päivänä Meri Pusan äidin parturiliikkeeseen leikkauttamaan tukkansa. Äiti tarvitsi tulkiksi tyttärensä ja loppu on historiaa.

Jack Backus ja Meri Pusa vihittiin vuoden kuluttua Hollannissa. Myöhemmin he muuttivat Lahteen, missä pyörittivät Pohjanmaan Mattokutomo -nimistä firmaa.

Samuli Miettinen ei ehtinyt haastatella yhtään Kauhavan leirin miestä. Sen sijaan Meri Backuksen Miettinen haastatteli ja sai arvokkaita tietoja. Meri Backus kuoli 90-vuotiaana vuonna 2016.

Miettisen Paapeli on arvokasta perustutkimusta unohdetusta aiheesta. Historian harrastajan tarkka silmä löysi sattumalta kiinnostavan aiheen, johon yksikään ammattihistorioitsija ei ollut tarttunut.

+6

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu