Jörn Donner ei ole unohtunut

Pari vuotta sitten kuollut Jörn Donner (1933-2020) ei ole unohtunut. Helmikuussa saa KOM-teatterissa ensi-iltansa näytelmä Rikkaruoho, joka perustuu Donnerin pojan Otto Gabrielssonin samannimiseen kirjaan (https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/jormamelleri/donnerin-poika-ei-isaansa-armahda/).
Rkp:n entinen puheenjohtaja, ministeri Pär Stenbäck, 81, puolestaan on juuri julkaissut kirjan, jossa hän muistelee suhdettaan Donneriin (Jörn Donner poliitikkona ja ystävänä, Donner Productions 2022).
Donnerin ja Stenbäckin ystävyys oli monimutkainen juttu. Donner tölvi joskus kirjoissaan Stenbäckiä ja kirjoitti 2014, ettei halua olla enää tekemisissä Stenbäckin pariskunnan kanssa.
Toisaalta Donner tunnusti Mammutissa olevansa kateellinen Pärrelle, joka Jörkan mielestä kehuskeli poikkeuksellisilla ominaisuuksillaan: ”Kateutta minun osaltani. Hänellähän on tusinoittain hienoja tehtäviä. Minulla ei ainuttakaan.”
Stenbäck on armollinen. Hän tunnustaa, että hänellä on kaikesta huolimatta ikävä Donneria. ”Hän jätti jälkeensä tyhjiön, jota kukaan ei pysty täyttämään.”
Kiinnostavimmillaan Stenbäck on pohtiessaan sitä, mikä oli Donnerin suhde valtaan tai sitä, oliko Donnerilla ideologiaa. Ei tainnut olla, ellei sellaiseksi lasketa keskittymistä omaan itseensä.
Stenbäck mainitsee esimerkkinä Donnerin ja emeritusarkkipiispa John Vikströmin kirjekokoelman. Donner ei halunnut keskustella elämänkatsomuksestaan ja vältteli suuria kysymyksiä siirtymällä aina kiireesti omaan itseensä ja matkakokemuksiinsa:
”Siksi Vikström näyttää keskustelussa älyllisesti ylivertaiselta osapuolelta analysoidessaan viisaasti ajan trendejä.”
Donner oli lukeneisuudestaan huolimatta enemmän kiinnostunut konkreettisista asioista kuin filosofioista, Stenbäck arvioi.
Donnerin suhde valtaan ja vallanpitäjiin oli kaksijakoinen. Toisaalta hän arvosteli auktoriteetteja, mutta patsasteli mielellään presidenttien seurassa ja suorastaan kärtti heidän huomiotaan.
Tällaisista väitteistä Donner kuulemma tulistui, mikä Stenbäckin mielestä osoitti, että asia oli arka.
Tunnettua oli myös Donnerin tarve saada tunnustusta ja päästä mukaan eliitin rientoihin. Pär Stenbäck: ”Hän janosi kutsuja, usein vain voidakseen kieltäytyä niistä…”
Ei ole mikään uutinen, että Donner oli ristiriitojen mies. Osuvan arvion Donnerista teki Donner itse Mammutissa, jota Stenbäck lainaa:
”J:n poliittisessa toiminnassa… pistää silmään yhtenäisyyden ja johdonmukaisuuden puute, minkä varmaan voi selittää sillä, että hän on ollut monien päähänpistojen mies ja subjektiivisesti epävarma siitä mitä hän oikeastaan on.”
Poliitikko Donner oli usein tyytymätön ja ajatteli, että hänet oli kyseenalaisin perustein sivuutettu. Ministeriä hänestä ei koskaan tullut, mikä pänni häntä.
Ehkä siksi Donnerin viimeiseksi sanottu arvio politiikasta oli tyly: ”Korkea älyllinen taso ja poliittinen valta ovat harvinainen yhdistelmä.”
Stenbäckin pientä kirjaa voidaan pitää kunnianosoituksena Donnerille. Se on yhden ystävän myötäsukainen näkökulma, mutta ei kiiltokuva. Ihan tyylikäs opus erikoisesta miehestä ja ainutlaatuisesta ilmiöstä.
Kirjan on kustantanut Donner Productions, jonka Jörnin pojat Rafael ja Daniel perivät isältään.
Tässä vertailun vuoksi linkki Linkolan esseeseen Donnerin kirjasta vuodelta 1968:
http://ikihonka.blogspot.com/2013/01/donnerin-kummitusmaailma.html
Ilmoita asiaton viesti
Tämä essee taisi olla mukana Linkolan kokoelmassa Unelmat paremmasta maailmasta.
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä.
Ilmoita asiaton viesti
Se on minusta edelleen Linkolan paras kirja. Olihan sillä hienoja esseitä loppuun saakka, mutta myös jokseenkin kammottavaa funtsailua: ”Kai meidän on 1970-luvulla jo kyettävä fasisminkin uudelleenarviointiin ja tunnustettava se palvelus, minkä tuo filosofia jo 30 vuotta sitten teki vapauttaessaan maapallon kymmenien miljoonien ylensyövien eurooppalaisten kuormituksesta, niistä kuuden miljoonan lähes ihanteellisen kivuttomalla, elinympäristöä haittaamattomalla tavalla.”
Ilmoita asiaton viesti
Olen aikoinaan (vielä nuorempana) lukenut Donnerin Maamme-kirjan ja silloin se oli mielestäni hyvinkin kiehtova lukuelämys, joka avasi maiseman ulkomailla paljon aikaansa viettäneen suomalaisen näkemykseen silloisesta ”nykysuomesta”.
Vastoin Linkolan pamfletista huokuvaa käsitystä Donner ei suinkaan kirjassa pyörinyt pelkästään eliitin joukossa, vaan siinä oli kosolti kuvausta ruohonjuuritason tavoista ja elämästä, mm. juurikin maalaistalon emännän tavasta keittää kahvia vierailleen tai piipahduksesta bensa-aseman kuppilassa j.n.e.
On ymmärrettävää, että Donner on saattanut kirjoittaa keskimääräistä suomalaista (myös Linkolaa) luontevammin eliitistä ja vallanpitäjistäkin, koska hän itse oli aristokraattisen ”kapitalistisuvun” kapinallinen nuori eivätkä hänelle nuo piirit olleet etäisiä.
Jos pitäisi kerätä kokemuksia niistä muille viestittääkseen pelkästään ladossa ja pajupusikossa nukkumalla, niin nuo kokemukset saattaisivat olla melko lailla yhtäläisiä maasta riippumatta.
Ilmoita asiaton viesti
Kyllähän Linkolakin voidaan syntyjään laskea kaupunkilaiseliittiin. Hänen isänsä toimi mm. Helsingin yliopiston rehtorina.
Ilmoita asiaton viesti
Olen kyllä tietoinen tuosta ja siksi mainitsin sulkeissa erikseen lukevani Linkolan mukaan niihin eliitin ulkopuolisiin keskimääräisiin suomalaisiin, koska katsoin, että Linkolan taustan huomioiden tuo tarkennus keskimääräisyyden käsitteen laventamisesta oli tarpeellinen.
Ilmoita asiaton viesti
Mietin noita Donnereita koronapäiväkirjassani Siltoja (Oppian, 2021) seuraavasti: ”Et ole kirjailija vaan moraalisesti turmeltunut ja sielultaan kuollut yli-ihminen. Pelkkä sydämetön kuori”, Otto Gabrielsson kuvaa isäänsä. Donner ehti kuolla ennen kirjan julkaisemista, mikä on sääli. Uskon jopa, että Donner olisi arvostanut kirjan rehellisyyttä. Eihän Donner itsekään anteeksi pyydellyt eikä piitannut pätkääkään muitten mielipeistä. Hän ei ehkä ihan tajunnut, että pojan on pirun vaikea olla välittämättä isänsä mielipiteistä. Pojalla on oikeus olla isälleen julma, jos on tarvis, mutta isällä ei pojalleen. Ja ehkä pojan kirja olisi hivellyt isän narsismia samaan tapaan kuin Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina hiveli Henrik Tikkasen itsetuntoa: ajatella, minä olen inspiroinut sinua kirjoittumaan noin hienon teoksen! Eikös se Donnerin toinenkin poika Rafael jonkin kirjan julkaissut. Jörn Donner jossain haastattelussa sitten avoimesti kertoi, että hän on ollut tosi paska isä. Poika kommentoi, että et sinä ihan niin paska ollut kuin haastattelussa väitit. Donner sanoi, että sama se, kirjasi myyntiä ajattelin näillä puheilla vauhdittaa.
Ilmoita asiaton viesti
Jörn Donnerin naiset ja lapset pitäisi kyllä perata tarkemmin, kyllä tästäkin inhimillisen elämän puolesta voi arvioida miehen mittaa. Suvusta tiedetään jo tarpeeksi.
Tietääkö kukaan monta lasta ja/tai äpärälasta Jörn D’llä on/oli. Muistelen eivät kaikki lapset tainneet arvostaa kuuluisaa isäänsä. Tämä on ymmärretävää. Lapset ei voi olla ihastuneita isästä, joka ei edes tunnusta heitä lapsikseen, olipa isä kuinka kuuluisa tahansa. Vai miten se meni?
Vaimot on vissiin laskettu tarkasti, jotkut olivat kuuluisampia kuin toiset. Tyttöystävien lukumäärää ei varmasti tiedä kuin Jörn D itse. Onko vaimoista ja tyttöystävistä synteneet lapset on seulottu tarpeeksi tarkasti, kuka oli Jorn Donnerin ja kuka oli jonkun muun kuuluisuuden. Olko Donnerilla ja Ingmar Bergmanlla lapsia saman naisen kanssa, tai tarkemmin onko asia tutkittu? Ainakin muistan Jörn D olleen kovasti ylpeä, kun hänellä oli yhteinen tyttöystävä jonkin kuuluisan ohjaajan kanssa (pääsi samalle patjalle ko saman naisen kanssa). Kyllä Jörn D piti kaikista naisistaan. Se lienee totta.
Jörn Donner totesi yhdessä tilaisuudessa, että hänellä on niin ”helvetin hieno suku”. Tätä ei kukaan voi kiistää. Kaikki suvun miehet olivat professoreja tai muuten mahtavia. Kai Donner (Jörn D isä) teki valtavan työn Siberiassa tutkien suomensukuisia kieliä. Olen lukenut kaiken mitä on jäljellä Kai D. matkakertomuksista (osa on tuhoutunut). Suosittelen.
Jossain Jörn D kirjoitti isästään, ettei voinut hyväksyä tämän sokeaa suomalaisuutta. Telotutti paljon punaisia. Eikä hän myöskään voinut kuvitella isäänsä äidin kanssa samassa sängyssä. Paistaako tässä jonkinlainen inhimillisyys kieroutuneena läpi?
Ilmoita asiaton viesti
Olikohan se Tommi Melender, joka joskus tokaisi että Donnerin ”kädenlämpöinen” Isä ja poika on kaikkien aikojen heikoin Finlandia-voittaja? Hän saattoi olla oikeassa siinäkin.
Ilmoita asiaton viesti
Muut tekevät mitä osaavat, Jörn Donner teki aina mitä halusi.
Ilmoita asiaton viesti
Mieleenpainuvimpia spektaakkeleja Donnerista oli TV:ssä esitetty ohjelma, jossa hän joskus 70-luvulla keskusteli paneelipöydän ääressä mm. pääministeri Olof Palmen kanssa. Donner ilmiselvästikin halusi tyylillään korostaa, että hän vähät välitti siitä onko joku ihminen pääministeri, julkkis tai mitään muuta sellaista. Hän istui tuolillaan taaksepäin nojaten jalat pöydän päälle nostettuina tupakkaa polttaen ja aloitti puheensa: ”Nå, men hör du Olof…”
Ilmoita asiaton viesti
Jörn Donner kasvoi ilman isää, ja saman joutui eri syistä ja paljon epäreilummin tekemään myös Otto Gabrielsson.
Mannerheimistä Donner teki vanhoilla päivillään aivan pahuksen hienon tv-sarjan. Lopputuloksesta näki, että asialla oli kuin olikin visionäärinen elokuvantekijä. Moneen otteeseen oli kamera asetettu yksinkertaisesti vain kuvaamaan maisemaa, tyypillisesti kaupungin keskustassa. Helsinki, Vaasa, Pietari, Odessa. Muuttumaton kehys, elävä näkymä. Kypsän ja varman ohjaajan tulkinta, rohkenen sanoa!
No joo. Jörn Donnerin tuhannesti imitoitu*) puheilmaisu ei vanhemmiten ainakaan selkiytynyt. Tv-dokumentin asialliseksi selostusääneksi siitä ei enää ollut, joten kuulija joutui ajoittain pinnistelemään ymmärtääkseen viestin. Onneksi dramatisoiduissa Marski-osuuksissa hommaa hoiti nuorempi ammattinäyttelijä Carl-Kristian Rundman.
https://areena.yle.fi/1-4151326
*) Tammikuussa v. 2020 kuuntelin Jukka Puotila -showta Punkaharjun luolanäyttämöllä. Vain muutamia päiviä myöhemmin kuoli eräs Puotilan imitaatiohahmoista – Jörn Donner.
Ilmoita asiaton viesti
Joutais unohtua. Huonoja elokuvia, huonoja kirjoja, keskinkertaisuutta ja äärimmäistä trendisurffailua = varman päälle pelaamista. Pelkkä nolla joka myi itsensä suomalaiselle kulttuurielämälle eli hölmöläisten armeijalle.
Ilmoita asiaton viesti
On Donnerista hyvääkin mainittavaa siinä mielessä, että ennen vuoden 1968 kuntavaaleja hän oli lähestynyt ideologisesti varsin lähelle silloista esitaistolaista kulttuuriväkeä. Vuoden 1968 vaaleissa hänet valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon SKDL:n riveissä, jonka jälkeen hän irtisanoutui taistolaisuudesta. 80-luvulla hän puolestaan siirtyi virallisesti RKP:n riveihin ja piti sen linjan loppuun asti.
Kaksi renttua keskustelussa:
https://is.mediadelivery.fi/img/658/b0a445d804944625921e8b6f202c5e68.jpg.webp
Ilmoita asiaton viesti
Ja valittiin myös demarien listoilta kerran Euroopan parlamenttiin…
Ilmoita asiaton viesti
…ja mitäs ihmeen hyvää näissä näytöissä on: kuten sanoin, trendisurffailua, täydellisen nollan edesottamuksia, nollanarvoista!
Ilmoita asiaton viesti
Hän sanoutui irti taistolaisuudesta juuri siinä vaiheessa kun sen varsinainen buumi alkoi Suomessa eikä enää missään vaiheessa kompannut Neuvostoliiton ihailua tai kommunismia ylipäätään.
Ilmoita asiaton viesti
Mutta sinä et mainitsisi tuota ellet pitäisi jotenkin myönteisenä että hän oli SKDL:ssä ennen sitä. 60-luvun jälkipuolisko oli joka tapauksessa vasemmistoenemmistöisen eduskunnan ja ”radikaalin uudistusohjelman”, jota nykyisin kutsutaan hyvinvointivaltioksi, aikaa.
Ilmoita asiaton viesti
Mainitsin siksi, että hän sanoutui irti kommunisteista, jotka taistolaissiivessä alkoivat nimittää häntä luopioksi.
Hyvinvointiyhteiskunta sinänsä ei ole huono juttu. Jokaisella puolueella vain on oma näkemyksensä siitä mitä se tarkoittaa ja miten siihen päästään
Ilmoita asiaton viesti
No jo on äijällä meriitit jos taistolaiset ei siitä tykkää! Ankeaa, hyvä mies, ankeaa!
Ilmoita asiaton viesti
He lived life his way
Ilmoita asiaton viesti
Donner oli Kurjensaaren Päivän Sanomien ensimmäinen kulttuuritoimittaja, kun se oli vielä skogilaisten lehti ennen TPSL:n virallistamista.
Sittemmin Donner edusti sitoutumattomana SKDL:ää ennen kuin taistolaisuutta olikaan. Ei hänen tarvinnut ”sanoutua irti”taistolaisuudesta, joka syntyi vasta Tshekkoslovakian miehityksen jälkeisessä SKP:n vuoden 1969 puoluekokouksessa.
Uusi maammekirja ilmestyi vuonna 1967.
Siinä Donner vaatii liittymistä EEC:n jäseneksi; selittää juurta jaksain, miksi Väinö Tanner on suomalaisista suurpoliitikoista moraalisesti johdonmukaisin; ja seuraa neutraalisti nuoren liberaalin Georg C. Ehrnroothin kampanjaa.
Saahan tuollaista pitää ”esitaistolaisuutena”, jos huvittaa. Ja voihan sitä ajatella, että Donner oli ”loppuikänsä” vankka rkp:läinen, vaikka demareita europarlamentissa edustikin. Niissä vaaleissa minäkin äänestin häntä.
Ilmoita asiaton viesti
Parhaimmissa töissään Donner oli todella hyvä, minulle tärkein oli Paholaisen silmä, Ingmar Bergmanin oivaltava analyysi. IB:stä tuli itseasiassa isättömän pojan varjo-isä, hieno suhde.
Se Finlandiapalkittu oli ulkokirjallinen must-teko palkitsijoilta, ei läheskään parasta edes Jörniä. Jostain syystä luin kuitenkin kaikki ne, romaanit, varmaan niissä jotain oli?
Ilmoita asiaton viesti
En koskaan ymmärtäny miksi Jörn Donnerista tuli taistolainen.
Oliko vain sen ajan muoti-ilmiö?
Ilmoita asiaton viesti
Vuorela taisi tuossa juuri mainita ettei Donnerista koskaan tullut taistolaista.
Ilmoita asiaton viesti
Taistolaisten keskuudessa häntä nimitettiin ”luopioksi”, tuota sanaa käytti mm. Kristiina Halkola häntä luonnehtiessaan. Se johtuu siitä, että kaveerattuaan (myöhemmin) taistolaisiksi tunnustautuneiden vasemmistolaisten kulttuuripiirien joukossa ja tultuaan valituksi SKDL:n kiintiössä kaupunginvaltuustoon hän sanoutui irti kommunismista. Siinä mielessä voi sanoa, ettei hän koskaan ollut taistolainen, mutta kaikki eivät sitä alunperin oivaltaneet.
Ilmoita asiaton viesti
Kommunistit ovat tehneet vallankumousta Suomessa niin monelle nimikkeellä,
että niitä lajitellessa pää menee sekaisin.
Ilmoita asiaton viesti