Jouluvieraana hirmuinen mies

Kun ei tullut huusholliin joulupukkia, kutsuin kylään hirmuisen miehen. Sopivasti joulun alla  (27.11.) tuli kuluneeksi 150 vuotta Juho Kusti Paasikiven (1870-1956) syntymästä, joten on hyvä hetki kysyä, oliko hän oikeasti hirmuinen, kuten aina muistetaan mainita.

Juhlavuoden kunniaksi Paasikivi-seura ja kustantaja Minerva julkaisivat yhteenvedon Paasikiven elämästä (Tuomo Polvinen: Hirmuisten vuosien valtiomies, Minerva 2020). Kirja on Hannu Immosen toimittama 271-sivuinen teos Polvisen viisiosaisesta Paasikiven elämäkertamammutista, jossa on kaikkiaan 2700 sivua.

Kirjaa lukiessa minua eivät kiinnostaneet niinkään sodanjälkeiset hirmuiset vuodet, jotka ovat tuttuja monesta yhteydestä, vaan tarkoitukseni oli selvittää, mitä oli Paasikiven raivonpurkausten taustalla. 

Paasikivi oli aikansa politiikan Nasse-setä, aina erittäin vihainen. Herää kysymys, oliko hän oikeasti kiukkuinen ja äreä vai näyttelikö hän vihaista, jotta sai tahtonsa läpi?

Polvisen kirja keskittyy poliittisiin asioihin, joten siitä ei saa lopullista totuutta Paasikiven vihanpurkauksista. Historiantutkijat eivät ole psykiatreja.

Pieniä vihjeitä Paasikiven luonteen ymmärtämiseen Polvinen on kuitenkin tekstiinsä ujuttanut. Kiinnostava katkelma on kuvaus Paasikiven suhtautumisesta neljään lapseensa. Kuri oli kova ja lapset olivat varpaillaan vielä aikuisinakin isänsä edessä.

Paasikivi vaati lapsiltaan paljon eikä ymmärtänyt, että he eivät olleet yhtä viisaita kuin hän itse.

Lapset alkoivat kartella pelottavaa isäänsä, joka ”saattoi hirvittävästi karjuen astella kirjastossa nurkasta pöydän ääreen, lyödä siihen nyrkkinsä, astella taas kättänsä hieroen kierroksen ja palata lyömään pöytään… lukemattomat kerrat”.

Aikuisten lastensa suunnitelmiin Juho Kusti puuttui siekailematta. Tyttärensä kaavaileman avioliiton hän esti ja toisen tyttären aviopuolisoa hän moitti liian ”flegmaattiseksi”, kun tämä ei riittävän nopeasti keksinyt itselleen väitöskirjan aihetta.

Paasikivi päätti vävypojan puolesta, että tämä väittelisi shekkioikeudesta. Ja niin myös tapahtui. Valintaa edelsi Paasikiven soitto kauppaoikeuden professorille.

Avioliitosta Paasikivellä oli selvä käsitys, jonka hän pyysi vaimonsa Annan välittämään tyttärelleen Annikille: ”Kun on joku aika kulunut, on avioliitossa pääasia kunnollisuus, eikä jonkinlainen tanssimestaruus.”

Paasikivi ei ollut vain kova ja ankara. Hänellä oli myös pehmeä ja romanttinen puolensa. Se tuli ilmi esimerkiksi silloin, kun hän yli 60-vuotiaana ryhtyi seurustelemaan Alli Valveen kanssa ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen.

Työtoverit Kansallispankissa seurasivat tarkasti, miten pääjohtajan ja pankin pääkassan (sittemmin prokuristin) romanssi eteni. Huomiota herätti, että aiemmin aamuäreydestään tunnettu pääjohtaja otti tavakseen marssia pankkisalin läpi neiti Valveen kassalle toivottomaan hänelle kädestä pitäen hyvää huomenta.

Romanssiuutinen levisi, kun Paasikivi oli nähty Seurasaaressa poimimassa sinivuokkoja neiti Valveen kanssa. KOP:n johtokunnan jäsen Vilho Soini oli ymmällään tyttärensä kertomasta romanssiuutisesta:

”Jos Juho Kusti Paasikivi on ollut poimimassa sinivuokkoja, silloin minäkin uskon mitä vain.” Sinivuokkojen poimijat vihittiin avioliittoon 1934.

Polvisen kirjan lukemisen jälkeen on yhä arvoitus, miten paljon Paasikivi näytteli vihaista miestä politiikassa. En tiedä, onko sen selvittäminen mahdollista tai edes tärkeää.

Sen sijaan kyökkipsykologin asiantuntemuksellakin on helppo päätyä johtopäätökseen, että Juho Kusti oli luonnostaan äreä, mutta muuttui pehmopojaksi Allin pauloissa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu