Jumalan valitsema kansanjohtaja?

Tohtori Jukka-Pekka Pietiäisen tänään (28.9.2023) julkaistu teos Vihtori Kosolasta (1884-1936) on ensimmäinen vakavasti otettava elämäkerta lapuanliikkeen johtajasta (Vihtori Kosola – Mies ja myytti, Minerva).

Jos joku vielä ajattelee, että Kosola oli vahva johtaja, Pietiäinen murskaa myytin vakuuttavasti. Innokkaimmille hurmahengille Vihtori oli peräti Jumalan valitsema kansanjohtaja, kuten jumaluusoppinut rovasti K.R. Kares julisti.

Vihtori Kosola oli alun perin kunnon mies, maltillinen maalaisliittolainen, jonka herrat – papit, pankinjohtajat ja muut aktivistit – houkuttelivat seikkailupolitiikan tielle. Hänestä tuli puolivahingossa kommunisminvastaisen taistelun keulakuva.

Kosola ei voinut vastustaa kiusausta, kuten hänet läpikotaisin tuntenut Artturi Leinonen kirjoitti muistelmissaan. Kun Vihtorille yhtä mittaa toitotettiin tekojen välttämättömyyttä, isänmaan vaaraa sekä hallituksen heikkoutta ja samalla väläyteltiin ”kansanjohtajan ylvästä asemaa, niin kunnon Vihtori sortui”.

Maineensa Kosola pohjusti edistyksellisenä maanviljelijänä ja jääkärivärvääjänä. Paavo Talvelan kuvauksen mukaan Vihtori oli Pohjanmaan pelottomin ja innokkain aktivisti jääkäriaikoina, kärsi Spalernajat, kesti vallankumouksen ajat, taisteli vapaussodan etulinjoilla, värväsi miehet Pohjanmaalta Viron vapaustaisteluun, keräsi miehet murtamaan kommunistien lakkoja, oli Aunuksen retken keskeisin toimintamies Pohjanmaalla…

Tällainen mies sopi kuin nyrkki silmään, kun etelän salonkiaktivistit etsivät käsikassaraa vastustamaan kommunisteja lakipykälistä piittaamatta.

Talonpoikaismarssin aikana heinäkuussa 1930 Vihtorin vaikutusvalta oli suurimmillaan. Pietiäinen arvioi, että marssijat olisivat tehneet, mitä Kosola halusi. Ilmassa oli vallankaappaushuhuja.

Kosola ei kuitenkaan ollut edes kaappausta harkinneiden piirien pääehdokas diktaattoriksi. Esteenä oli ainakin kolme huonoa asiaa – hän oli huono poliitikko, hänellä oli huono terveys ja huonot elintavat.

Monien mielestä diktaattoriksi Vihtori oli liian kiltti, lepsu ja mukavuutta rakastava. Ja viina alkoi viedä miestä entistä enemmän varsinkin Helsingin reissuilla.

Vihtorin selän takana naruja veteli erityisesti yksi mies, Jörnin isä Kai Donner, jonka Pietiäinen nostaa lapualaiskesän 1930 merkittävimmäksi aktivistijohtajaksi. Hän oli ulkoparlamentaarisen toiminnan moottori sen jälkeen kun toiminta ryöstäytyi maltillisten käsistä:

”Koska lapuanliikkeen johdon toiminta oli hapuilevaa, liukui asioiden hoito paljolti Kai Donnerin johtamien helsinkiläisaktivistien käsiin.”

Talonpoikaispäälliköitä Donner manipuloi Pietiäisen mukaan toteuttamaan käsikirjoitustaan vähän kerrallaan ja suhtautui heidän poliittisiin kykyihinsä ”kärsimättömän ylenkatseisesti”.

Kun Kosolan nimi väännettiin Kosoliiniksi Mussolinia mukaillen, Vihtori kyseli kuulemma Kai Donnerilta, minkälainen semmoinen tiktaattori oikein on.

Onko hän sellainen, että hänen ei tarvitse noudattaa lakeja? Tohtori Donner kauhisteli kirjan mukaan Jumalan valitseman kansanjohtajan tietämättömyyttä.

Pietiäisen yhteenveto Kosolan poliittisista kyvyistä on tyly. Hän oli kyllä taitava taustajoukkojen mobilisoija, mutta muuten vain fraaseja suoltava puhuja ja populistisen mielialan nostattaja, ei sen enempää.

Artturi Leinonen piruili Ilkan pakinassaan, että Vihtori tuntee hyvin kananhoidon ja salaojituksen, mutta ”valtiollisissa asioissa mies oli mennyt sekaisin”.

Lapua antoi nimensä lapuanliikkeelle ja Kosolan talosta tuli kansanliikkeen päämaja, vaikka lapuanliike ei syntynyt Lapualla eikä edes Etelä-Pohjanmaalla.

Pietiäinen yhtyy näkemykseen, jonka mukaan kansanliike ei ollut eteläpohjalaista sukujuurta, vaan ”veden Lapualle kuljettama liike”. Alkunsa se sai Helsingissä ja eräissä muissa etelän kaupungeissa.

Kosola-kirjan ilmestyminen on merkkitapaus. On hämmästyttävää, että kunnon elämäkerta julkaistaan vasta nyt, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Jukka-Pekka Pietiäinen ei ole Vihtorin puolella eikä häntä vastaan, hän ei panettele eikä puolustele. Asialla on ammattimies ja lopputuloksena tasapainoinen elämäkerta kiistellystä miehestä.

Jälkikirjoitus:
Harkitsin hetken, voinko kirjoittaa lapuanliikkeen johtajasta, koska olen tavallaan sisäpiirin miehiä. Minulla on näet äitini kautta tiukka kytkentä Vihtori Kosolaan.

Perimätiedon mukaan isoäitini Kaisa Serafia Muilu, myöhemmin Kangas, oli morsiusneitona Vihtorin ja Eelin Lahdensuon häissä. Kaisa ja Eelin olivat ikätovereita ja pikkuserkkuja keskenään.

Edesmennyt äitini taas ihaili yli kaiken Artturi Leinosta, joka oli hänen kansakoulunopettajansa Ylihärmässä. Mutta ei hän Vihtoriakaan unohtanut.

Kesäisin äiti käytti parhaina päivinään uimareissuilla uimapukua, jota kutsuimme Kosolan Vikiksi. Uimapuvun värit olivat sininen ja musta.

Oikein tai väärin, mutta en jäävännyt itseäni edellä mainittujen sidosten takia. Kirjoituksesta tuli mitä tuli, mutta sanokaa minun sanoneen, että viimeistä sanaa Vihtorista ei ole vielä sanottu.