Kadehtiko Jörn Donner Matti Klingeä?
Professori Matti Klinge, 85, kuuluu tämän syksyn kirjailijanimiin. Häneltä on julkaistu kaksi kirjaa: massiivisen muistelmasarjan kuudes ja viimeinen osa (Täysinpalvellut, Siltala) ja päiväkirjojen 23. nide (Terätön veitsi ilman kahvaa, Siltala).
Muistelmissa alkaa olla jo jäähdyttelyn makua. Ensimmäisten osien tasoon Klinge ei enää yllä, mikä on ymmärrettävää, sillä aktiivisimmat vuodet ovat takana ja kirjassa eletään jo eläkevuosia 2001-2020.
Päiväkirjatkin (2020-2021) toistavat aiemmista kirjoista tuttuja teemoja. Rinnakkain kulkevat niin pienet kuin suuret asiat ja aina silloin tällöin välähtää veitsenterävä oivallus, joka panee lukijan aivonystyrät liikkeelle.
Kirjojen päähenkilö on tietysti Matti Klinge, mutta paljon hänellä on sanottavaa myös muista ihmisistä. Pari esimerkkiä päiväkirjoista. Ei ole ensimmäinen kerta, kun Klinge kirjoittaa Mannerheimistä ja Jörn Donnerista.
Klingeä ärsytti Donnerin yleinen häikäilemättömyys: ”Pidin tupakan ja alkoholin jatkuvaa korostamista naiivina, enkä ollenkaan voinut hyväksyä lapsien hylkäämistä”.
Herrojen suhdetta taisi rasittaa sekin, että Donner loi romaaneihinsa professorihahmon nimeltä Donald Stolt, jonka esikuvaksi tiedettiin Klinge, hyvin pukeutunut, hienosteleva herrasmies.
Klinge epäilee, että Donner saattoi kadehtia häntä Stoltin kautta. Yliopistomaailman, Kekkos-suhteen, yleisen tyylikkyyden ja menestymisen kuvaukset heijastavat Klingen mielestä ensi sijassa Donnerin omia toiveita ja preferenssejä, ”joskus puhutaan jopa kateudesta”.
Klinge kirjoittaa happamasti, että onneksi Donald Stolt hukkui Donnerin aika nopeasti unohdettujen romaanien sarjaan.
Mannerheimistä Klinge nostaa esiin kiinnostavan näkökulman ja kysyy ”miksi tämmöinen välillä aivan fanaattinen sitoutuminen junamatkailuun”? Viime sotien aikana Mannerheim sukkuloi jatkuvasti junalla päämajakaupunki Mikkelin ja Helsingin (Pasilan ratapiha) välillä.
Junamatkailu, hienot ateriat ja viinit, tuottivat Klingen mielestä Mannerheimille samaa helpotusta kuin seurustelu naisten kanssa:
”Voisi ajatella että makuuvaunun tasainen liike jotenkin yhdistyi ratsastamiseen ja tuotti rauhoittavaa rentoutumista samalla kun matkan joutuminen ja pysähdykset myös olivat jotenkin ruumiin kannalta ratsuväkeen rinnastuvaa – ja muista asioista vapauttavaa – heilahtelua.”
Klingen vanhoja aiheita ovat anglosaksisen maailman, Yhdysvaltojen ja toimittajien arvostelu. Toimittajien tarkkailun hän on vienyt aivan uudelle tasolle. Olkaa tarkkoina uutisankkurit Matti Rönkä, Piia Pasanen ja kumppanit, Matti Klinge pitää teitä silmällä:
”Olen ruvennut tarkkailemaan television uutistenlukijoiden ja ulkomaankirjeenvaihtajien päänliikkeitä. Naiset näyttävät puhuvan päänliikkeillään selvästi enemmän kuin miehet…”
Yllättävät yksityiskohdat ovat Klingen päiväkirjojen suola. Hän noudattaa ansiokkaasti omaa oppiaan, jonka mukaan historioitsijan pitää osata eläytyä aikakausien tapoihin ja kulttuuriin: ”Vaikkapa Ståhlbergin leskeysvuosiin, jolloin hän, jo presidenttinä, joutui opettelemaan nappien ompelemista.”
Ok, kateus vie kalat vedestä, mutta tuottaa uusia kirjoja, kuin sieniä sateella.
Ilmoita asiaton viesti
”Olen ruvennut tarkkailemaan television uutistenlukijoiden ja ulkomaankirjeenvaihtajien päänliikkeitä.”
– Oho! Minun kriittinen kiinnostukseni kohdistuu meteorologien sanavalintoihin, mikä ei Klingen tunnustuksen jälkeen enää tunnu lainkaan patologiselta.
Pekka Pouta: ”Saman kylmyinen”, paremmalta kuulostaisi ”yhtä kylmä”.
Matti Huutonen: ”Kaikista lämpimin”, pitäisi olla ”kaikkein lämpimin”.
Kerttu Kotakorpi: kylmää/kuumaa/pyryä/myrskyä ”on tiedossa”; ei, vaan ennusteessa.
Mette Mannonen: ”No huomenna lähestyy sadealue”, miten niin ”no”?
Ilmoita asiaton viesti
Julkinen salaisuus lienee, että professori Klingen vuosipäiväkirja on nyt jo 23. kerran vuoden huippuhetki minulle, ihan kuin kekri maan anteja tuottavalle tai jouluaatto sinisilmäiselle lapselle. Tätä odotan, tästä saan virikettä: niin etu- kuin jälkikäteen.
Suhtaudun täydellisellä avoimuudella ja antaumuksella professori Matin teksteihin, ne inspiroivat, imponoivat ja fascinoivat. Mahdollisiin erityispiirteisiin suhtaudun – no, sanoisinko antropologis-filosofisella tyyneydellä ja innolla.
Ilmoita asiaton viesti
Olen selaillut ja lueskellut Matti Klingen päiväkirjakokoelmia. Niistä käy ilmi Klingen ymmärtävä ja hyväksyvä asenne Venäjän ja Neuvostoliiton tekemisiin. Hiljattain Paasikivi-Seuran kokouksessa oli puheenaiheena Krimin kriisi Venäjän vallattua tuon niemimaan Ukrainalta 2014. Puhujat tuomitsivat Venäjän toimet. Mutta Klinge oli poikkeus. Hänen mielestään Krim kuuluu ilman muuta Venäjälle. Sehän liitettiin Ukrainaan ukrainalaisen Hrushtshevin aikakaudella. Mutta eikö historian professorin pitäisi olla sitä mieltä, että Krim kuuluu tataareille, joilta se on raa’asti ryöstetty?
Ilmoita asiaton viesti