Kadonneen aarteen mystinen metsästäjä

Kertomus Valter Juveliuksesta (1865-1922) on uskomaton tarina kadonneen aarteen mystisestä metsästäjästä, joka uskoi vankkumatta asiaansa (Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja Kadonneen arkin metsästys, Gaudeamus 2020).

Juvelius uskoi löytäneensä Raamatusta salakirjoituksen, joka vei hänet maailman suurimman aarteen jäljille Viipurista Jerusalemiin. Hän sai mystisen maineen, koska kertoi löydöistään vain harvoille ja valituille.

Liitonarkun etsintä on omituinen sekoitus tiedettä, uskontoa, arkeologiaa, salatieteitä ja seikkailunhalua. Arkussa kerrottiin olevan muun muassa kaksi kivitaulua, jotka sisälsivät Jumalan Moosekselle antaman lain ja käskyt.

Arkkujahtiin liittyi paljon salailua, kilpailua, poliittisia jännitteitä, väkivallan uhkaa ja suuria tulevaisuuden odotuksia. Eikä aarteen etsinnälle loppua näy.

Valter Juvelius oli Vanhasta testamentista väitellyt filosofian tohtori. Hän keksi hepreankielistä Raamattua tutkiessaan, että Hesekielin kirjaan oli kätketty piiloviestejä, joiden arvoituksen ratkaisemalla voisi löytää kuuluisan liiton arkin eli arkun täynnä aarteita.

Raamatun mukaan kullattu arkku sijaitsi Jerusalemin temppelin sisimmässä huoneessa, kaikkein pyhimmässä, mutta katosi sen jälkeen, kun babylonialaiset tuhosivat kaupungin temppeleineen 586 eaa.

Juveliuksen mielestä liitonarkku ei tuhoutunut, vaan temppelin papit kätkivät sen. Hän oli varma, että hänen löytämänsä salakirjoitus paljastaisi aarteiden kätköpaikan.

Viipurin työväenopiston johtaja onnistui myymään ideansa aarteen etsinnästä Englantiin. Koottiin retkikunta, jota varakkaat englantilaiset sijoittajat asettuivat tukemaan avokätisesti. Tieteellisen johtajan tittelin sai Juvelius.

Lupa kaivauksiin jouduttiin hakemaan ottomaanien imperiumin keskuksesta, Konstantinopolista, jonka alaisuuteen Jerusalem kuului. Lupa heltisi nopeasti. Neuvottelut hoiti ison rahatukun kanssa retkikunnan johtajaksi valittu englantilainen aatelismies, kapteeni Montagu Parker. Aarteet oli tarkoitus jakaa puoliksi ottomaanien hallinnon ja retkikunnan kesken.

Kyse ei ollut pienistä rahoista. Retkikunta pystyi palkkaamaan lähes 200 kaivajaa, jotka raatoivat yötä päivää maanalaisissa käytävissä.

Odotukset olivat korkealla. Parker arvioi reippaasti, että arkkuun kätkettyjen aarteiden arvo nousi satumaiseen 40 miljoonaan puntaan, mikä nykyrahassa tarkoittaa peräti neljää-viittä miljardia euroa.

Kuten arvata saattaa, kaikki ei mennyt aivan putkeen. Pari vuotta kestäneet salamyhkäiset kaivaukset Temppelivuoren alueella päättyivät 1911 suureen mellakkaan ja kansainväliseen mediakohuun, jota Juvelius seurasi huolestuneena Viipurista.

Muslimit suuttuivat, kun levisi huhuja, joiden mukaan englantilaiset arkeologit olivat tehneet laittomia kaivauksia Kalliomoskeijan sisällä ja varastaneet sieltä pyhiä kalleuksia. Retkikunta pakeni paikalta.

On vaikea sanoa, oliko Juvelius hullu vai nero vai ehkä kumpaakin. Hän oli joka tapauksessa ensin maanmittari, joka hän ei halunnut olla, sitten runoilija, jonka runoja monikaan ei halunnut lukea, työväenopiston johtaja, josta tuli lopulta Viipurin kirjastonhoitaja.

Juveliuksen intohimo oli kuitenkin kadonneen aarteen metsästys. Haaveet haihtuivat savuna ilmaan, mutta jäihän sentään elämään yksi runo, Karjalan kunnailla. Se on yhä Juveliuksen (Juva) tunnetuin taiteellinen saavutus:

Jo Karjalan kunnailla lehtii puu,

Jo Karjalan koivikot tuuhettuu,

Käki kukkuu siellä ja kevät on –

Vie sinne mun kaiho ponneton.

+4

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu