Kaksoiselämää puoluevakoilija Puskalan putiikissa

Jos pitäisi nimetä Suomen sodanjälkeisen historian merkittävin tiedustelumies, hän olisi todennäköisesti Veikko Puskala (1911-1989), sosiaalidemokraattien entinen järjestöpäällikkö ja vt. puoluesihteeri 1950-luvulla.

Puskala vakoili pääasiassa kommunisteja. Tänään (14.5.2021) julkistetussa tietokirjassa kerrotaan Puskalan erikoinen ura yksityiskohtaisemmin kuin koskaan ennen (Risto Reuna: Puskalan putiikki – Puoluevakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä, Docendo 2021).

Puskala perusti 1958 oman vakoilufirmansa, Putiikin, sen jälkeen kun puolustusministeriön kansliapäällikkö Kalle Lehmus (sd) oli joutunut lopettamaan oman epävirallisen tiedusteluputiikkinsa. Lehmuksen putiikki ulkoistettiin Puskalan putiikiksi.

Puskala osti Kauniaisten Heikkiläntieltä talon ja kunnosti sen vakoilutaloksi. Hän perusti kirjapainoyrityksen, joka toimi peitefirmana. Hermokeskuksen studio palveli myös Yhdysvaltain lähetystön virkailijoita.

Puskalan toiminta ei ollut mitään amatöörin puuhastelua. Pääesikunnan viestikoelaitoksen päällikkö Armo Karkaus rakensi Putiikin käyttöön nauhoitus- ja signaalilaitteet.

Suojelupoliisikaan ei Reunan mukaan pysynyt aluksi Puskalan perässä. Supo tiesi, että Puskala kätki mikrofoneja esimerkiksi työväentalon tuuletusränneihin ja muihin rakenteisiin, mutta ei tiennyt signaali- ja nauhoituslaitteista eikä Putiikin pääesikunnan kytköstä.

Pääesikunnan Karkaus, tekniikkanero ja keksijätyyppi, ”valmisti jatkuvasti mielikuvituksellisia kuuntelulaitteita ja mikrofonisovellutuksia piilotettaviksi vaatekappaleisiin, rannekelloihin, kyniin, pinneihin ja muihin”.

Puskalasta tuli Sdp:n, Suojelupoliisin, elinkeinoelämän ja ay-liikkeen alihankkija, jonka raportteja parinsadan muun ohella luki myös presidentti Kekkonen. Vanha tiedustelumies Kustaa Vilkuna, Kekkosen kaveri, oli Puskalan perheystävä. Puskala oli myös Rafael Paasion ja Emil Skogin luottomies.

Kiinnostava on Reunan kuvaus Puskalan ja Kalevi Sorsan suhteesta. Sisäänajo-kirjassaan Sorsa kirjoitti 1998, että Puskalan raporttien sisältö muuttui ”humalaisten vasikoiden örinäksi” ja ne sisälsivät ”kaikkein karkeimman tason amerikkalaispropagandaa”.

Viisi vuotta myöhemmin Sorsa muisti paremmin: tiedot olivatkin hyödyllisiä ja autenttisia. Ehkä Puskalan raporttien taso heikkeni 1970-luvun lopulla, mutta samaan aikaan Suomen johtavat poliitikot olivat entistä syvemmällä Neuvostoliiton taskussa.

Puskalan lonkerot yltivät kommunistipuolueen ytimeen. Hänellä oli SKP:n sisällä viisi tiedottajaa, joista tärkein oli Puskalan elinikäinen ”kommunistiystävä”, puolueen sihteeristön jäsen Veikko Hauhia (1908–1992), taistolaisten ay-linjan vetäjä.

Hauhia nauhoitti salaa keskustelujaan SKP:n johtohenkilöiden kanssa. Dramaattisia olivat Hauhian nauhoituksiin perustuneet Puskalan raportit SKP:n ja Neuvostoliiton suurlähettilään Beljakovin puuhista sekä Metalliliiton lakon taustoista 1970.

Beljakov ylitti suurlähettiläälle soveliaat rajat ja hänen kautensa Suomessa jäi lyhyeksi. Kekkonen vuodatti päiväkirjaansa runsaat kiitokset Puskalan raporteista.

Reuna nimeää Puskalan ja Hauhian 1960-1970-lukujen merkittävimmiksi neuvostovakoilijoiksi. Kaksoiselämä jätti jälkensä molempiin.

Hauhiasta tuli teeskentelyn mestari, Puskalasta ammattipiiloutuja. Kummallekin tilanne oli piinaava. Arkaluontoinen tieto lisäsi ahdistusta ja pelkoa.

Kalajoella syntynyt huutolaispoika Veikko Puskala oli muuttanut työn perässä Helsinkiin jo 15-vuotiaana. Hän työskenteli myöhemmin ay-liikkeen ja SDP:n erilaisissa tehtävissä, myös jäsentarkkailijana.

Takaisin Kalajoelle Puskala palasi viettämään eläkepäiviään 1980-luvulla. Huhtikuussa 1989 hänet löydettiin kuolleena talostaan. Reuna kuvaa, miten vainajan leposija oli tuskin luotu umpeen, kun Puskalan tarina alkoi elää uudelleen:

”Pihalla suurena roviona poltetun arkiston hiillokselle ilmestyi suojelupoliisin virkailija, joka tarkasti, ettei jäljelle ollut jäänyt tuulen lennättämiä papereita.”

Reunan teos on ainutlaatuinen kurkistus sodanjälkeisiin vuosiin, jolloin Neuvostoliiton aikeista ei oikein tiedetty ja kotikommunistit olivat voimainsa tunnossa. Moni pelkäsi vallankumousta.

Tohtori Reuna on tehnyt valtavan työn. Asiaa on niin paljon, että ulkopuolisen tarkkailijan on joskus hankala pysyä mukana kaikissa käänteissä.

Ensi vaikutelma lukemisen jälkeen onkin hieman sekava, mihin vaikuttaa sekin, että teoksessa on luvattoman paljon lukemista haittaavia painovirheitä.

+9

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu