Kaksoiselämää puoluevakoilija Puskalan putiikissa
Jos pitäisi nimetä Suomen sodanjälkeisen historian merkittävin tiedustelumies, hän olisi todennäköisesti Veikko Puskala (1911-1989), sosiaalidemokraattien entinen järjestöpäällikkö ja vt. puoluesihteeri 1950-luvulla.
Puskala vakoili pääasiassa kommunisteja. Tänään (14.5.2021) julkistetussa tietokirjassa kerrotaan Puskalan erikoinen ura yksityiskohtaisemmin kuin koskaan ennen (Risto Reuna: Puskalan putiikki – Puoluevakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä, Docendo 2021).
Puskala perusti 1958 oman vakoilufirmansa, Putiikin, sen jälkeen kun puolustusministeriön kansliapäällikkö Kalle Lehmus (sd) oli joutunut lopettamaan oman epävirallisen tiedusteluputiikkinsa. Lehmuksen putiikki ulkoistettiin Puskalan putiikiksi.
Puskala osti Kauniaisten Heikkiläntieltä talon ja kunnosti sen vakoilutaloksi. Hän perusti kirjapainoyrityksen, joka toimi peitefirmana. Hermokeskuksen studio palveli myös Yhdysvaltain lähetystön virkailijoita.
Puskalan toiminta ei ollut mitään amatöörin puuhastelua. Pääesikunnan viestikoelaitoksen päällikkö Armo Karkaus rakensi Putiikin käyttöön nauhoitus- ja signaalilaitteet.
Suojelupoliisikaan ei Reunan mukaan pysynyt aluksi Puskalan perässä. Supo tiesi, että Puskala kätki mikrofoneja esimerkiksi työväentalon tuuletusränneihin ja muihin rakenteisiin, mutta ei tiennyt signaali- ja nauhoituslaitteista eikä Putiikin pääesikunnan kytköstä.
Pääesikunnan Karkaus, tekniikkanero ja keksijätyyppi, ”valmisti jatkuvasti mielikuvituksellisia kuuntelulaitteita ja mikrofonisovellutuksia piilotettaviksi vaatekappaleisiin, rannekelloihin, kyniin, pinneihin ja muihin”.
Puskalasta tuli Sdp:n, Suojelupoliisin, elinkeinoelämän ja ay-liikkeen alihankkija, jonka raportteja parinsadan muun ohella luki myös presidentti Kekkonen. Vanha tiedustelumies Kustaa Vilkuna, Kekkosen kaveri, oli Puskalan perheystävä. Puskala oli myös Rafael Paasion ja Emil Skogin luottomies.
Kiinnostava on Reunan kuvaus Puskalan ja Kalevi Sorsan suhteesta. Sisäänajo-kirjassaan Sorsa kirjoitti 1998, että Puskalan raporttien sisältö muuttui ”humalaisten vasikoiden örinäksi” ja ne sisälsivät ”kaikkein karkeimman tason amerikkalaispropagandaa”.
Viisi vuotta myöhemmin Sorsa muisti paremmin: tiedot olivatkin hyödyllisiä ja autenttisia. Ehkä Puskalan raporttien taso heikkeni 1970-luvun lopulla, mutta samaan aikaan Suomen johtavat poliitikot olivat entistä syvemmällä Neuvostoliiton taskussa.
Puskalan lonkerot yltivät kommunistipuolueen ytimeen. Hänellä oli SKP:n sisällä viisi tiedottajaa, joista tärkein oli Puskalan elinikäinen ”kommunistiystävä”, puolueen sihteeristön jäsen Veikko Hauhia (1908–1992), taistolaisten ay-linjan vetäjä.
Hauhia nauhoitti salaa keskustelujaan SKP:n johtohenkilöiden kanssa. Dramaattisia olivat Hauhian nauhoituksiin perustuneet Puskalan raportit SKP:n ja Neuvostoliiton suurlähettilään Beljakovin puuhista sekä Metalliliiton lakon taustoista 1970.
Beljakov ylitti suurlähettiläälle soveliaat rajat ja hänen kautensa Suomessa jäi lyhyeksi. Kekkonen vuodatti päiväkirjaansa runsaat kiitokset Puskalan raporteista.
Reuna nimeää Puskalan ja Hauhian 1960-1970-lukujen merkittävimmiksi neuvostovakoilijoiksi. Kaksoiselämä jätti jälkensä molempiin.
Hauhiasta tuli teeskentelyn mestari, Puskalasta ammattipiiloutuja. Kummallekin tilanne oli piinaava. Arkaluontoinen tieto lisäsi ahdistusta ja pelkoa.
Kalajoella syntynyt huutolaispoika Veikko Puskala oli muuttanut työn perässä Helsinkiin jo 15-vuotiaana. Hän työskenteli myöhemmin ay-liikkeen ja SDP:n erilaisissa tehtävissä, myös jäsentarkkailijana.
Takaisin Kalajoelle Puskala palasi viettämään eläkepäiviään 1980-luvulla. Huhtikuussa 1989 hänet löydettiin kuolleena talostaan. Reuna kuvaa, miten vainajan leposija oli tuskin luotu umpeen, kun Puskalan tarina alkoi elää uudelleen:
”Pihalla suurena roviona poltetun arkiston hiillokselle ilmestyi suojelupoliisin virkailija, joka tarkasti, ettei jäljelle ollut jäänyt tuulen lennättämiä papereita.”
Reunan teos on ainutlaatuinen kurkistus sodanjälkeisiin vuosiin, jolloin Neuvostoliiton aikeista ei oikein tiedetty ja kotikommunistit olivat voimainsa tunnossa. Moni pelkäsi vallankumousta.
Tohtori Reuna on tehnyt valtavan työn. Asiaa on niin paljon, että ulkopuolisen tarkkailijan on joskus hankala pysyä mukana kaikissa käänteissä.
Ensi vaikutelma lukemisen jälkeen onkin hieman sekava, mihin vaikuttaa sekin, että teoksessa on luvattoman paljon lukemista haittaavia painovirheitä.
Mielenkiintoista tietoa tapahtumista, joista ei ole ainakaan minun käsittääkseni paljoakaan politiikkojen ulkopuolelta huudeltu? Eikä tiedetty.
Ilmoita asiaton viesti
Yleisesti on kuitenkin uskottu Suomen ja erityisesti Helsingin olleen ns. kylmän sodan aikana eräs kansainvälisen vakoilutoiminnan keskuksista.
PS. Tähän mennessä olen ihastellut nimeä Harras Kyttä sen kuvailevuuden ja tietynlaisen sarjakuvamaisen fiktiivisyyden vuoksi. Nyt tuo nimi saa vahvan James Bond -henkisen haastajan, ja nimenomaan salaisen tiedustelun piiristä: Karkaus – Armo Karkaus.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Harras_Kytt%C3%A4
Ilmoita asiaton viesti
Demarien sisällä Puskalan putiikista puhuttiin varsin avoimesti 70-luvulla. Ja kirjoitettiinkin jonkin verran.
Median kulttuuriosastot olivat niin totaalisesti stalinistien miehittämät, että ilmeisesti asiaa ei sitten juuri SDP:n ulkopuolella tunnettu.
Ilmoita asiaton viesti
”mikrofonisovellutuksia piilotettaviksi vaatekappaleisiin, rannekelloihin, kyniin, pinneihin ja muihin” Vaatii erinomaista taitoa piilottaa mikrofoni tälläsiin paikkoihin. Varmaan amerikkalaista ja svetsiläistä teknikkaa mukana. Kiitos Puskala.
Kiitos blokistille taas erinomaisesta kirjoituksesta.
Ilmoita asiaton viesti
Valtiot.tri Risto Reuna. on tehnyt hienoa työtä.
Päällimmäisenä minulle jää kirjasta kaksi ajatusta:
1. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää: julkinen totuus ja julkisesti jaettava informaatio on aina vain osatotuus, toisinaan vastakkainen objektiivisen todellisuuden kanssa. (”Objektiivinen todellisuus” on tietysti sinänsä käsite josta on kirjoitettu hyllykilometreittäin.)
2. Totuus on yllättävän usein tarua ihmeellisempi.
Suomessa kommunismin vastainen rintama oli paljon julkisuudessa esitettyä laajempi. Yhdysvalloissa (ja Isossa-Britanniassa) mm. ymmärrettiin jo varhain, että oikeistopuolueet Suomessa, ml. Kokoomus, ei ollut ainoa tai edes paras väylä torjua kommunismia.
Mauno Koiviston ja Rafael Paasion yhteydessä on puhuttu paljon kommunismin vastaisesta työstä.
Itse muistan 80-luvulta tullin takavarikoimasta rahasalkusta, jonka lähettäjä oli Yhdysvalloissa ja vastaaottaja lähellä SDP:tä oleva taho.
Veikko Puskalan yksityinen tiedustelutoimisto sai ainakin osan rahoituksestaan Yhdysvalloista.
Reunan mukaan rahat tulivat Yhdysvaltain työministerin organisoimina CIA:n rahoituksena Saksan tai Ruotsin kautta.
Toisaalta Puskalan rahoittajana oli myös SYT eli Suomalaisen yhteiskunnan tukisäätiö. Kuka on meistä on kuullut tuollaisesta varakkaasta organisaatiosta?
Rahaa virtasi tietysti Suomeen myös kommunisteille, mm. Ville Pessi on myöntänyt tämän julkisuudessa jo aikaa sitten.
Karmeinta tietysti on se suomalaisten poliitikkojen laaja joukko, jotka olivat Tehtaankadun vaikutusvallan alaisia, suoria tai epäsuoria tietolähteitä vuosikymmenten ajan.
Kekkosen mantra ja näennäinen paradoksihan oli ”hyvät suhteet Neuvostoliittoon avaavat Suomelle mahdollisuuden integroitua länteen”. Tämä sinänsä viisas lähtökohta tuotti valitettavasti huomattavan joukon epäterveitä lieveilmiöitä – ei vähiten Kekkosen itsensä toimesta.
Ilmoita asiaton viesti
Rahasalkkutapaus oli kyllä 70-luvulla.
Puolueet olivat sikäli epätasa-arvoisessa asemassa, että Neuvostoliiton valtio omisti lukuisia Suomeen rekisteröityjä ”trustivapaita” yrityksiä, jotka saattoivat siirrellä silkkoja Suomen markkoja maan sisällä minne huvitti, ilman silloisen ankaran valuuttasäännöstelyn ongelmia.
Ilmoita asiaton viesti
Niin se aika rientää – rahasalkku-tapaus lienee se (jos niitä ei ollut useampi) joka tapahtui 1975. Majander on käynyt tapauksen läpi kirjassaan
Mikko Majander: Demokratiaa dollareilla – SDP ja puoluerahoitus pulataloudessa 1945 – 1954. Otava 2007.
Ilmoita asiaton viesti
Olin oppikoulussa 70-luvulla ja mieleeni on jäänyt Suomen Kuvalehden kansi otsikolla ”Ratkaistaanko Metallin vaalit paperirahalla” (mulla on melkein eideettinen muisti) ja kuvana oli vaalilaatikko, johon työnnetään seteli.
Taisi liittyä tohon?
Ilmoita asiaton viesti
”..Neuvostoliiton valtio omisti lukuisia Suomeen rekisteröityjä ”trustivapaita” yrityksiä, jotka saattoivat siirrellä silkkoja Suomen markkoja maan sisällä minne huvitti, ilman silloisen ankaran valuuttasäännöstelyn ongelmia.”
Olin tällaisessa neuvostoliittolaisessa yrityksessä töissä muutaman vuosikymmenen näköalapaikalla, enkä havainnut mitään kuvaamaasi rahaliikennettä.
Neuvostoliittolaiset yritykset Suomessa olivat tilintarkastusvelvollisia kuten kaikki muutkin yritykset.
Ilmoita asiaton viesti
En tarkoittanut, että menettely olisi ollut laillista, mutta helpompaa se oli kuin valuutankanto 🙂
Kaikkihan eivät sellaista tehneet kaiken aikaa. Summat, joita suuren yrityksen toiminnassa tuskin huomaa, saattavat merkitä elämän ja kuoleman eroa jollekin järjestölle.
Puolen vuosisadan takaista maailmaa on vähän vaikea kuvailla realistisesti nykyään. Yhtä maailman suurimmista bisneksistä kutsuttiin huumoritermillä ”amatööriurheilu”.
Ilmoita asiaton viesti
Niille, joilla on kaavamaisia käsityksiä demarien sisäisistä suhteista, suosittelen Emil Skogin muistelmateoksia ”Sosialisti ja patriootti muistelee” (1971) ja ”Veljet vastakkain” (1975).
Moni varmaan katsoi fiktiiviseen 50-luvun Suomeen sijoitetun ”Nyrkki”-sarjan. Hannu-Pekka Björkmanin esittämä Yrjö Ylitalo oli kohtalaisen realistinen Kustaa Vilkunan muotokuva.
Demaria ehkä enemmän nauratti kuin itketti tai hämmästytti, että K. A. Fagerholmia itseään sarjassa ei näkynyt ollenkaan, vaikka hänestä puhuttiin koko ajan. Ilmeisesti Suomen historian suurin poliittinen voima on viihdekulttuuripiireissä edelleen etäistä eksotiikkaa.
Tosielämän Fagerholmhan oli (vielä) helpommin lähestyttävä hahmo kuin Skog, Leskinen tai Paasio. Kolminkertainen pääministeri, viisinkertainen eduskunnan puhemies, kuusinkertainen sosiaaliministeri, Alkon pääjohtaja ja mies, joka vastasi aina, kun media sai päähänsä jotain kysyä.
Ilmoita asiaton viesti