Kapinallisen kynämiehen merkillinen elämä

Algoth Untola (Tietäväinen) on yksi merkillisimmistä hahmoista Suomen historiassa. Hän oli kuin romaanihenkilö, joka vaihtoi nimeään ja nimimerkkejään kuin paitaa. Hänen dramaattinen elämänsä päättyi Suomenlahden aalloilla, kun hän hyppäsi laivasta, joka kuljetti häntä teloituskomppanian eteen.

Untola (1868-1918) julkaisi vajaan kymmenen vuoden aikana 1909-1917 eri nimillä kolmisenkymmentä kirjaa, toimi kansakoulunopettajana, pakinoitsijana ja suomalaisen puolueen agitaattorina, kunnes sisällissodan aikana hänestä tuli punaisen puolen räikein ja näkyvin kansankiihottaja Työmies-lehdessä.

Filosofian tohtori Marko A. Hautala on tehnyt komean elämäkerran tästä merkillisestä miehestä (Kapinallinen kynämies – A. Untolan merkillinen elämä, Warelia 2021). Yli tuhatsivuinen elämäkerta täyttää tekijän oman luonnehdinnan mukaan kirjallisuushistoriamme kenties rumimman aukon.

Hautalan mammutti on kooltaan kuin Untolan Irmari Rantamalan nimellä kirjoittama yli tuhatsivuinen Harhama, Suomen ensimmäinen moderni romaani, joka sai aikalaisiltaan ristiriitaisen vastaanoton.

Esimerkiksi Eino Leino teilasi Harhaman Hautalan mielestä samaan tyyliin kuin August Ahlqvist oli rytännyt Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Harhama ja Maiju Lassilana kirjoitettu Tulitikkuja lainaamassa ovat Untolan tunnetuimmat teokset.

Untolan tiellä kirjailijaksi tapahtui dramaattinen käänne jouluna 1907 Haapamäellä. Hänelle tuli riita naisystävänsä Olga Jasinskin kanssa. Riidan päätteeksi Olga heitti rikkihappoa Untolan sukukalleuksille. Tämän jälkeen hän ei enää kirjoittanut miehen nimellä.

Untola oli happohyökkäyksen aikoihin siirtymässä Satakunta-lehden päätoimittajaksi Poriin, mutta siellä hän ei kauan viipynyt. Nelikymppinen mies erakoitui entistä enemmän ja ryhtyi kirjoittamaan hullun lailla. Syntyi esikoisteos, jättiromaani Harhama, itsepaljastuskirja, kuten eräs kriitikko määritteli.

Irmari Rantamala kirjoitti vakavat kirjat, Maiju Lassila hauskat jutut ja näytelmät. Usein kävi niin, että rahvas rakasti, mutta sivistyneistö ei ymmärtänyt. Kirjallisille piireille Untola oli 1960-luvulle saakka itseoppinut lahjakkuus ja sairas nero.

Untolasta tuli Hautalan mielestä kansankuvauksen merkittävin uudistaja Aleksis Kiven jälkeen. ”Kirjailijana Untola oli aikaansa edellä, sillä seuraavan kerran kansan omaa kieltä puhuivat vasta Väinö Linnan tuntemattomat sotilaat.”

Kiinnostava on Hautalan perusteellinen selvitys siitä, miten Untolasta Irmari Rantamalana tuli kevään 1918 kuluessa eräänlainen valistusupseeri, ”joka johti punaisten taistelua suggeroivilla kirjoituksillaan”.

Työmies-lehdessä julkaistut kirjoitukset olivat Hautalankin mielestä kiihotuskirjoituksia sanan varsinaisessa merkityksessä. Merkillistä Untolan toiminnassa on se, että hän ei kuulunut punakaartiin, ei sosialidemokraattiseen puolueeseen eikä edes työväenyhdistykseen.

Hän oli kapinallinen kynämies, joka reagoi voimakkaasti kaikkeen sellaiseen, mikä loukkasi hänen käsitystään oikeudenmukaisuudesta.

Untola oli paradoksien ja ristiriitojen mies. Sen huomasi myös Juhani Aho, joka kirjoitti, että ”sen miehen vasen käsi ei näy koskaan tietävän, mitä oikea käsi tekee”.

Työmies-lehden toimituksesta Untola oli ainoa joka ei paennut, kun tappio häämötti. Hänet saatiinkiin pian kiinni, mutta hänelle langetetusta tuomiosta ei ole löytynyt minkäänlaista dokumenttia.

Paljon on kiistelty siitä, heitettiinkö Untola laivasta mereen vai hyppäsikö hän itse, jolloin vartijat ampuivat perään. Hautala kallistuu jälkimmäiselle kannalle.

Kun Central-ravintolassa istunut Eino Leino sai kuulla Untolan kuolemasta, hän oli erään pöydässä istuneen mukaan noussut heti ylös ja lausunut enemmittä puheitta virsikirjan värssyn:

Kuin vesilintu lahdella
käy alle veden pinnan
ja huuhdottuaan sulkansa
taas nostaa puhtaan rinnan…

Tämän jälkeen Leino oli vielä lisännyt: ”Hyvät veljet, niin on tapahtuva myös Maiju Lassilalle, jonka teokset nousevat vielä Suomen maassa korkeaan arvoon.”

Marko A. Hautala ja kustantaja Warelia ansaitsevat kiitokset kulttuuriteosta. Suurille kustantajille teos ei kelvannut.

Näinä kevytelämäkertojen kulta-aikoina on virkistävää lukea täysipainoinen ja kunnianhimoisesti toteutettu teos, tekijän 25 vuoden uurastuksen tulos, merkillinen epäkirjailijan elämäntarina. Ei ole toista samanmoista.

P.S.
Havaitsin kirjassa pikku virheen, joka jäi harmittamaan. Hautala kirjoittaa, että Saksanniemen poliisikoulun järjestyslipusto muutti marraskuun 1917 lakon yhteydessä Jalasjärvelle. Tosiasiassa se muutti Lappajärvelle.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu