Fazerin karkeilla Venäjän sortovaltaa vastaan

Kun Venäjä kenraalikuvernööri Bobrikovin johdolla alkoi venäläistää Suomen suuriruhtinaskuntaa, suomalaiset ryhtyivät vastarintaan mitä mielikuvituksellisimmin tavoin.

Tänään julkaistussa Reetta Hännisen kirjassa Kapinaa ja kiusantekoa – Venäjän sortokoneiston vastustus Suomessa (Otava) kerrotaan kekseliäistä tavoista, joilla suomalaiset rimpuilivat sortovaltaa vastaan 1900-luvun alussa.

Kirjan lähtökohtia ovat makeistehtailija Karl Fazer, hänen konvehtiensa käärepaperit ja Venäjän käytöstä poistamat suomalaiset postimerkit. Vuoden 1901 alussa suomalaiset postimerkit oli poistettu käytöstä kokonaan, kun Venäjä yhtenäisti imperiumin postilaitosta.

Karl Fazer teki poliittisen teon ja painatti leijonavaakunalla kuvioitujen lakkautettujen postimerkkien kuvia karkkipaperien kääreisiin. Teko sai vipinää kankeaan venäläiseen virkakoneistoon.

Joku oli nähnyt vaivaa ja kantanut karkkipapereita Bobrikovin kanslian salaiseen erikoisjaostoon. Karkit olivat venäläisten mielestä kapinan merkki.

Pikkumaiselta vaikuttava karkkiepisodi kertoo siitä, miten Venäjä yritti kynsin hampain pitää kiinni reunavaltioistaan. Pienet teot kasvoivat suuriksi, kun vastassa oli imperiumistaan huolestunut keisarillinen Venäjä.

Imperiumit ovat arkoja arvovallastaan. Karkkipapereilla ja pilakuvilla ei pilkattu vain viranomaisia ja Bobrikovia, vaan pelissä oli koko Venäjän valtakunnan arvovalta.

Suomalaisten, balttien, puolalaisten ja ukrainalaisten erillisyys muodosti Venäjän näkökulmasta uhan valtakunnan yhtenäisyydelle ja turvallisuudelle.

Tapauksista raportoitiin pikkutarkasti ja niitä myös liioiteltiin, jotta kenraalikuvernööri saisi lisävaltuuksia kapinahengen kitkemiseksi.

Suomessa Bobrikovilla riitti töitä, kun hän yritti suitsia suomalaisten uhmakasta käytöstä. Pikkutarkka puuttuminen karkkipapereihin ja helsinkiläisneitien arpojen myyntiin tai pillastuminen iltamissa lausutusta runosta kääntyivät kuitenkin suurvallan tavoitteita vastaan:

”Omaa mahtavuuttaan julistava valtakunta näytti naurettavalta, kun se puuttui karkkipapereiden kaltaisiin pikkuasioihin.”

Hänninen luettelee lukuisia esimerkkejä siitä, millaisia tapauksia raportoitiin Bobrikovin salaiseen erikoisjaostoon. Erikoisimmasta päästä on Kuopiosta tullut ilmianto, jonka mukaan yleinen käymälä oli kehdattu rakentaa vain muutaman askeleen päähän kreikkalais-venäläisestä kirkosta. Käymälä oli niin lähellä, ettei kirkon tuulettaminen onnistunut lainkaan pahan hajun takia.

Viipurissa taas eräs juhlija osallistui työväentalon naamiaisiin puvussa, joka oli koristeltu lakkautetuilla postimerkeillä. Ilmianto erikoisjaostoon lähti myös monenlaisista tuotteista, kuten astioista sekä rinta- ja kravattineuloista, jotka oli koristeltu Suomen vaakunoilla.

Ilmiantajia riitti, mutta heitä paheksuttiin jyrkästi. Maanalainen Vapaita Lehtisiä neuvoi, että ilmiantajia oli kohdeltava ansionsa mukaan:

”Joka ryssämäisillä Bobrikoffin teillä kulkee, on kuollut suomalaisille, olkoonpa se herra tai talonpoika.”

Kun lukee Reetta Hännisen yhteenvetoa sortovuosista, mieleen tulee väistämättä Venäjän uudesta imperiumista haaveileva nykyinen itsevaltias ja hänen brutaalit otteensa niin kotimaassaan kuin Ukrainassa:

”Paradoksaalisesti se raivokas reagointi, jolla venäläiset koettivat kapinaa kitkeä, paljasti tsaarinvallan kultahohtoisen kulissin takana piilevän heikkouden ja hajanaisuuden. Itsevaltiaan mahti saattoi näyttää suurelta, mutta se oli todellisuudessa kovin haurasta.”

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu