Kateelliset kaverukset Linna ja Viita
Väinö Linnan (1920-1994) syntymästä tulee joulukuussa kuluneeksi sata vuotta. Yksi juhlavuoden julkaisuista on Karo Hämäläisen faktapohjainen romaani Linnasta (Kansalliskirjailija, WSOY 2020).
Myös toinen tamperelainen, Linnan ikätoveri Lauri Viita (1916-1965) on näkyvästi esillä syksyn kirjamarkkinoilla. Hänestä julkaistaan elämäkerta tällä viikolla (Jukka Lyytinen: Lauri Viita – Kirjailijan elämä, SKS 2020).
Linna ja Viita olivat paitsi kavereita myös kateellisia kilpailijoita toisilleen. Miesten suhteista on uudessa Parnassossa Lyytisen kirjoitus, joka perustuu hänen tulevaan kirjaansa. Myös Hämäläisen kirjassa Linnan ja Viidan suhdetta sivutaan kiinnostavasti.
Kansalliskirjailijassa on kohtaus, jossa Messias-kriisiään poteva Linna ja Moreenin menestyksen huumaama Viita törmäävät sattumalta Hämeenkadulla vuonna 1950.
Viita rehentelee, että Moreeni aiotaan julkaista Ruotsissa ja Saksassa: ”Pispalan pojan pieni kirja vyöryy valtoimenaan kuin koski, kokoaa yhteen kansat ympäri laajaa Itämerta, Viita pauhaa hybriksen vallassa.
Jo kaksi kirjaa (Päämäärä ja Musta rakkaus) julkaissut Linna onnittelee, mutta kiirehtii asioilleen ja jupisee itsekseen, että hänen täytyy pystyä parempaan.
Toisessa kohtauksessa Linna mesoaa vastoin tapojaan ystävilleen ravintolassa, että kun tekeillä oleva Messias on valmis ”lentää Viitakin persiilleen”. Messiasta ei koskaan julkaistu.
Linna ja Viita olivat tutustuneet toisiinsa Tampereen kirjaston johtajan Mikko Mäkelän piirissä jo vuonna 1947. Viita oli piirin puheliain ja hallitsevin hahmo, Linna taas aluksi kuin oppipoika, arka ja hidas reagoimaan vilkkaassa keskustelussa.
Miehet ystävystyivät, mutta kilpailuasetelma oli selvä. Vuonna 1954 ilmestynyt Tuntematon sotilas muutti kaiken. Hämäläinen kirjoittaa, että Viita ei kyennyt käsittämään Tuntemattoman menestystä. ”Linnan voittokulku katkeroitti Viidan ja pahensi tämän mielenterveysongelmia.”
Lyytinen on samoilla linjoilla, kun hän kirjoittaa, että Viita oli Tuntemattoman sotilaan uhri. Linnan menestys musersi Viidan. Moreeni jäi Tuntemattoman jalkoihin.
Lyytinen muotoilee asian niin, että Viita seurasi ystävänsä yllättävää jättisuosiota ensin mielenkiinnolla, sitten ymmällään ja ihmeissään, ja lopulta järkyttyneenä. ”Se oli iso romahdus.”
Viidan tilannetta synkensi kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka alkoi rasittaa hänen elämäänsä entistä enemmän. Mieli syöksyili ylös ja alas, rahahuolet, runsas alkoholinkäyttö ja aviolliset ongelmat pahensivat tilannetta.
Väinö Linna kertoi 1973 professori Pertti Virtarannan pitkässä haastattelussa, jota Hämäläinen ja Lyytinen siteeraavat, että hän toisaalta ihaili, toisaalta pelkäsi Viidan ylivoimaa:
”Mutta vaikka mä olisin halunnut kiittää häntä, niin en uskaltanut, kun mikään ei kelvannut. Aina kehu väärin. Siitä meni niin kuin mykäksi. Jos sanoi jotain, sai kuulla kaksi tuntia, kuinka helvetin tyhmä sä olet.”
Linna yritti pitää yhteyttä ystäväänsä, mutta Viita vastasi lähentymisyrityksiin Hämäläisen mukaan kehumalla, että Moreeni oli ilman muuta arvokkaampi teos kuin Tuntematon. Pohjantähteä Viita kuvaili kurjaksi ryysyköyhälistön kirjaksi.
Linnan ja Viidan suhde on vain sivujuonne Karo Hämäläisen onnistuneessa romaanissa. Jos haluat lukea kokonaisarvion Kansalliskirjailijasta, voit tutustua professori Jyrki Nummen kirjoitukseen, joka löytyy oheisen linkin takaa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006625537.html
Sekä Viita että Linna ovat nerokkaita mutta hyvin erilaisin tavoin. Voi kuvitella, että Viidan räiskyvyyden rinnalla Linna on vaikuttanut harmaalta, mutta Pohjantähden kaltainen suurtyö on vaatinut sitkeää nerokkuutta tai nerokasta sitkeyttä, jonka voisi rinnastaa sen henkilöhahmojen sitkeyteen.
Vaikka Moreenin henkilöt ovat eläviä, lukijan huomio kiinnittyy jatkuvasti kirjailijan omaleimaisuuteen. Pohjantähdessä loistava ihmiskuvaus astuu etualalle ja kirjailijan persoona jää taustalle.
Molempien on varmasti ollut vaikea menestyä ulkomailla. Viidan omalaatuisen kielen viehätys tuskin välittyy käännöksissä, ja Linnaa lukiessa pitäisi olla jokin käsitys asiaan liittyvistä historiallisista tapahtumista ja yhteiskunnallisista oloista.
Ilmoita asiaton viesti
No itse asiassa Linna on aika hyvin menestynyt ulkomaillakin. Tuntematon sotilas on kymmenenneksi käännetyin suomalainen aikuisten kirja. Sen edelle menevät vain Kalevala, Waltarin Sinuhe egyptiläinen, Sofi Oksasen Puhdistus, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi, Tove Janssonin Sommarboken, Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat, Arto Paasilinnan Ulvova mylläri ja Sillanpään Nuorena nukkunut.
Ilmoita asiaton viesti
Sivuhuomio: onko ”persiilleen”-muoto sellainen, jota länsisuomalaisen Linnan olisi voinut kuvitella käyttävän? Olisiko Hämäläisen kirja pitänyt panna murretutkijan tarkistettavaksi kuten Tuntematon aikanaan?
Ilmoita asiaton viesti
Vanha ja ainainen yhä voimassa oleva taitelijoiden keskeinen luonnepiirre on pikkumaisuus. Lisäksi oman roolin epävarmuus ja pelko unohdetuksi joutumisesta ovat yhä varsin ilmeisiä asioita aikakautemme suurilla taiteilijoilla.
Ilmoita asiaton viesti
Jopa sellaisen täysin ylivertaisen ja ylivertaisuuteen kohotetun hahmon kuin Sibeliuksen päiväkirjoista käy ilmi epävarmuus ja jopa kateus kollegoita kohtaan, kun esim. Selim Palmgren sai hiukan huomiota osakseen.
Ilmoita asiaton viesti
”… Linna taas aluksi kuin oppipoika, arka ja hidas reagoimaan vilkkaassa keskustelussa.” (JM)
”… suurtyö on vaatinut sitkeää nerokkuutta tai nerokasta sitkeyttä…” (OV)
– Siinä se taas tuli! Introvertti tai ujo persoona on kuin vuosikertaviini tai kauankypsytetty juusto tahi kuin talviomena, joka on mehukkaimmillaan silloin, kun muut hedelmät ovat jo mössönä kompostissa.
Toinen yksityiskohta: ”Moreeni jäi Tuntemattoman jalkoihin.” Varsin konkreettisesti tuntemattomien jalkoihin jää myös Alfhild, jonka kuuluisat säkeet toistuvat Tampereella hotelli Ilveksen (Hatanpään Valtatie 1) käytävämattojen kudoksessa: ”Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät.”
Ilmoita asiaton viesti
Nykyajan normein Betonimyllärin (runokokoelma!) ja Moreenin myyntiluvut olivat käsittämättömiä. Sodan jälkeen ostettiin kirjoja, kun kahvista ja banaaneista oli pula. Mutta suuttuuhan sitä kuka tahansa vanhan kaverinsa vielä suuremmasta menestyksestä, kun tietää olevansa maailman paras 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Tuli mieleen, että myös Meriluodon Lasimaalaus oli menestys, joten olisi kiva verrata sen ja Betonimyllärin myyntilukuja. (En tiedä, mistä löytyisivät.)
Ilmoita asiaton viesti
Veikkaanpa, että Lasimaalaus oli vielä isompi hitti. Sekin taisi ottaa Viidan itsetunnolle. Tosin vielä kovempi kolaus Viidalle taisi olla se että modernistit Manner ja Haavikko siirsivät Viidan riimittelyt kerralla muinaisuuteen.
Kyllähän nuo runokokoelmien myyntiluvut ennen olivat ihan toista kuin nykyään. Mannerin viimeisestä kokoelmasta Kuolleet vedet (1977) otettiin neljäntuhannen kappaleen ensipainos joka myytin loppuun. Toinenkin painos siitä otettiin joskus 1990-luvulla.
Ilmoita asiaton viesti
”Taisi”…”taisi”. Olisi kuitenkin kiva saada tähän myös jotain asiantuntevampaa kommentointia.
Ja aika simplistinen on Mikan ajatus siitä, miten modernistit siirsivät Viidan muinaisuuteen. Ainakaan Manner itse ei ”taitaisi” tuollaiseen yhtyä, kun otetaan huomioon esim. se, miten innostuneen arvostelun hän kirjoitti Kukunorista.
Ilmoita asiaton viesti
No joo, vähän kärjistin. ”Tyyli on tähtäämistä, toisen silmän ummistamista. Kun se oikein ottaa valtaansa, kuin kouristus, se ei tarvitse yhtäkään silmää, vain sokeaa uskollisuutta.” Jotenkin näin taisi Pulkkinen kirjoittaa Romaanihenkilön kuolemassa. 🙂
Jotain samaa kyllä Viidassa ja Mannerissa on, molemmilla kieli luisti ja lauloi ja mieli temppuili.
Ilmoita asiaton viesti