Kateus taidemaailman kantavana voimana

Tuula Karjalainen kuuluu viime vuosikymmenten merkittävimpiin suomalaisiin kulttuurivaikuttajiin. Hän siis tietää, mistä puhuu, kun kirjoittaa muistelmissaan, että kateus on taidemaailman kantava voima (Taiteesta suoraan, Siltala 2023).

Nyt jo eläkkeellä oleva Karjalainen on toiminut muun muassa Valtion taidemuseon keskusarkiston, Helsingin kaupungin taidemuseon ja Nykytaiteen museon Kiasman johtajana. Hän on kirjoittanut useita tietokirjoja taiteilijoista.

Kateus liittyy Karjalaisen mukaan keskinäiseen kilpailuun: kuka saa näkyä, olla arvostettu, saada julkisesti nimeä ja ennen kaikkea, kuka saa tehdä suuria näyttelyitä.

Kilpailu on kovaa sekä museoiden että taiteilijoiden välillä: ”Mitä suurempi taloudellinen menestys näyttely oli, sitä kielteisemmät olivat taidemaailman arviot.”

Jos näyttely oli todella suosittu, se leimattiin usein halventavasti populistiseksi, mikä tarkoitti taiteellista epäonnistumista. Suurta yleisöä tarvittiin, mutta jos väkeä kävi ”liikaa”, se oli väärin.

Tuula Karjalainen: ”Sanoimme usein, että teemme ’hyvät näyttelyt’ vain toisillemme – kävijöitä ei kaivata. Tämä leikkimielinen lausahdus sisälsi totuuden siemenen.”

Konkretiaa taidemaailman kuvioihin Karjalainen tuo rusikoimalla taiteilija Osmo Rauhalan ja tämän hengenheimolaisten toimintaa. Teksti on hämmentävää luettavaa.

Karkeasti ottaen kyse oli nais-mies -asetelmasta – ”oikeistopojat” vastaan neljän koplan ”naismafia”. Oikeistopojiksi Karjalainen leimaa Rauhalan lisäksi Kiasman Berndt Arellin ja Helsingin kaupungin taidemuseon Janne Gallen-Kallela-Sirénin.

Naismafian muodosti taidemaailmasta tuttu nelikko, jota kuulemma syytettiin suomettumisesta, kommunismista ja jopa maolaisuudesta. Nelikkoon kuuluivat Tuula Karjalainen, Tuula Arkio, Maaretta Jaukkuri ja Helsingin Sanomien Marja-Terttu Kivirinta.

Oikeistopoikien keskeinen tavoite oli Karjalaisen mielestä Rauhalan nostaminen ”suurimmaksi taiteilijaksi”. Sitä taas naisten neljän kopla ei suvainnut.

”Emme arvostaneet Rauhalaa niin paljon, että olisimme mielin määrin hankkineet hänen töitään tai että olisimme järjestäneet hänen näyttelyitään”, Karjalainen kirjoittaa.

Karjalainen torppasi jo 2002 Rauhalalle kaavaillun Suomi-palkinnon ja väittää vähätellen Rauhalaa kuplaksi. Oliko kyse kateudesta vai jostakin muusta? Oliko Rauhala menestynyt liian hyvin?

Karjalainen myöntää, että kaupallisesti menestyneen taiteilijan on edelleen vaikea saada taidemaailman hyväksyntää: ”Peikkoina taloudellisesti menestyvillä taiteilijoilla on aina taidemaailman mitätöinti ja populaarisuuden syytökset.”

Juuri tällaisia asioita oli taustalla, kun Karjalainen itse etunenässä halusi mitätöidä Osmo Rauhalan ansiot taiteilijana. Kyse oli myös siitä, kuka saa määritellä, mikä on hyvää taidetta, kun objektiivisia kriteereitä ei ole.

Karjalainen on taitava kehumaan samalla kun iskee myrkyllisesti. Rauhalakin on kaikin puolin charmantti, hänen brändinsä on loistava ja hänellä on rikkaita sekä vaikutusvaltaisia tukijoita ja ostajia.

Ulkopuolisesta taistelu Osmo Rauhalan ympärillä tuntuu erikoiselta ja kaukaiselta. Nyt taiteessa on menossa naisten boomi.

Naistaiteilijoiden arvonnousuun Tuula Karjalaisella on omat ansionsa. Hän suosi avoimesti naisia näyttelyitä kootessaan.

Taiteesta suoraan on nimensä mukaisesti suorasukaista puhetta yhden sisäpiiriläisen näkökulmasta. Tekstiä elävöittävät monet, usein piikikkäät anekdootit.

Kunniansa saavat kuulla niin presidentti Ahtisaaren kanslian Frida Kahlosta tietämätön virkamies kuin Helsingin taidemuseon johtokunnan puheenjohtajana kokoomuksen mandaatilla toiminut Raimo ”Höyry” Häyrinen.

Kun oli aikansa katsellut Häyrisen höyryämistä, Karjalainen nimesi Taidemuseon suurimmaksi ongelmaksi kunnallisen demokratian.