Kavahtakaa karismaattisia kansanjohtajia

Kun valta alkaa janottaa, harva muistaa, että valta turmelee. Mielessä on vain yksi asia, kuten vallanhimostaan tunnettu Jugoslavian diktaattori Tito muisteli vanhoilla päivillään. Churchill kiteytti Titolle vallan olemuksen: ”Merkitystä on vain vallalla, vallalla ja vallalla.”

Vallasta on kyse myös brittiläisen historioitsijan Sir Ian Kershawn uudessa teoksessa, jossa hän pohtii 1900-luvun eurooppalaisten valtiojohtajien persoonien merkitystä heidän vallankäyttöönsä (Persoonallisuus ja valta – Modernin Euroopan rakentajat ja tuhoajat, Docendo 2023).

Tänään (12.10.) julkaistussa kirjassa tarkastelun alle joutuu yksitoista miestä ja yksi nainen – Lenin, Stalin, Hitler, Mussolini, Tito, Franco, Churchill, de Gaulle, Adenauer, Gorbatšov, Thatcher ja Kohl.

Teos sisältää paljon itsestään selvyyksiä, mutta siinä on myös oivallisia henkilökuvia. Niitä Kershaw höystää pikku havainnoilla, jotka valaisevat poliitikkojen persoonia.

Margaret Thatcher herätti huomiota miehisessä seurassa. Mitähän liikkui Ranskan Mitterrandin mielessä, kun hän sanoi, että Thatcherilla oli ”Caligulan silmät, mutta Marilyn Monroen suu”.

Espanjan diktaattori Franco taas kiusasi kirjan mukaan ministereitään pitkillä, tuntikausien kokouksilla, joiden aikana ei sallittu edes vessataukoja. Francon oma rakonhallintakyky oli poikkeuksellinen, historioitsija tietää.

Kirjan ilmiselvä johtopäätös, johon voi päätyä myös arkijärjellä, kuuluu niin, että poikkeusajat, sodat ja muut kriisit, tuottavat poikkeuksellisia johtajia.

Nyt presidentinvaalien alla meillä Suomessa puhutaan ehdokkaiden karismasta. Media ja suuri yleisö kaipaavat karismaattisia johtajia ja monien ehdokkaiden haittana pidetään karisman puutetta.

Kershaw suhtautuu kriittisesti karismaattisiin johtajiin. Jos kirjasta haluaa löytää opetuksia, yksi on ylitse muiden: kavahtakaa karismaattisia kansanjohtajia.

Kershawn mielestä historia opettaa, ettei politiikkaa kannata jättää sellaisten käsiin, jotka väittävät tietävänsä ihmelääkkeen ongelmiin lupaamalla nopeaa ja suurta muutosta.

Historioitsija luopuisi mielellään kaikista ”karismaattisista” henkilöistä ja ottaisi tilalle vähän värittömämpiä, mutta osaavia ja tehokkaita johtajia.

Hitler-tutkimuksillaan mainetta niittänyt Kershaw on parhaimmillaan, kun hän kirjoittaa Saksan kolmesta johtajasta. Minkä Hitler tuhosi, sen Adenauer ja Kohl rakensivat. ”Karismaattinen” Hitler jätti jälkeensä savuavia raunioita, jälkiä paikkasivat asiapoliitikot.

Liittokansleriksi 73-vuotiaana nousseen arkisen Adenauerin johdolla Länsi-Saksa nousi tuhkasta sodan jälkeen ja alun perin väheksytyn Helmut Kohlin johdolla Saksa yhdistyi.

Adenauer ei Kershawn mielestä säteillyt luontaista karismaa, vaikka olikin kunnioitusta herättävä hahmo. Vuonna 2003 Adenauer äänestettiin kaikkien aikojen suurimmaksi saksalaiseksi.

Historioitsija myöntää, että Adenauerin tapauksessa persoonan merkitys oli suuri: ”Ilman häntä Saksan – ja laajemmin ottaen Euroopan – historia olisi saanut erilaisen suunnan.”

Helmut Kohl taas on hyvä esimerkki siitä, miten tarttuminen tilaisuuteen tekee keskinkertaisesta liittokanslerista vaikuttavan valtiomiehen. Kohlin kansainvälinen arvostus ja maine rakentuivat pääasiassa vuosien 1989-90 mullistaville tapahtumille.

Saksan yhdistymiseen päättyneessä näytelmässä Gorbatšov oli alullepanija, Bush tukija ja Kohl eteenpäin vievä voima. Nykyinen Saksa ja Eurooppa ovat Kershawn mukaan paljolti Helmut Kohlin aikaansaannosta.

Kohl oli sattumalta liittokansleri, kun dramaattiset tapahtumat alkoivat eikä hän pannut niitä alulle, mutta hän tarttui tilaisuuteen. Loppu on historiaa.