Kekkosen idea Viipurista kutkuttaa yhä

Anna Kortelainen oli kymmenkunta vuotta sitten äimän käkenä. Hän oli juuri löytänyt tiedonsirpaleen, jonka mukaan talvisodan jälkeen Pohjanmaan rannikolle oli tarkoitus rakentaa uusi kaupunki, Viipuri, Neuvostoliitolle menetetyn vanhan Viipurin tilalle.

Tämä fantastinen idea hautautui jatkosodan taisteluihin, mutta idea kutkuttaa yhä. Tiedosta hullaantunut Kortelainen kypsytti ajatusta vuosikausia, kunnes kirjoitti nyt julkaistun kirjan. Se on faktaa ja fiktiota yhdistelevä sepitteellinen kertomus siitä, mitä olisi tapahtunut, jos Suomi olisi välttynyt jatkosodalta (Uusi Viipuri, Gummerus 2021).

Uuden Viipurin isä oli Siirtoväen Huollon Keskuksen johtaja Urho Kekkonen. Rangellin hallitus perusti komitean, rahoittaja oli tiedossa ja Alvar Aalto pestattiin arkkitehdiksi.

Uutta kaupunkia kaavailtiin johonkin Kokkolan ja Raahen välille. Kortelainen sijoitti kaupungin nykyisen Hanhikiven alueelle, jonne suunnitellaan nyt venäläistä ydinvoimalaa.

Kortelaisella on viipurilaiset juuret. Ehkä siksi hän innostui löydöstään: ”Ällistyin uljasta rauhanomaisen visioimisen kykyä vuonna 1941. Lopulta koko lailla liikutuin siitä, että Viipurin tarinalla olisi voinut olla onnellinen loppu”, hän sanoo kustantajan tiedotteessa.

Kortelainen ylistää lapsuuden sankarinsa Kekkosen ”loisteliasta lahjakkuutta vuosina 1940-41”. Kekkonen kasvaakin kirjan kiinnostavimmaksi henkilöksi yhdessä Alvar Aallon kanssa. Sen sijaan tavalliset viipurilaiset jäävät etäisiksi, vaikka heidän kovia kohtaloitaan luetteloidaan tarkasti.

Kekkosesta ja Aallosta Kortelainen piirtää kuin ohimennen osuvat henkilökuvat. Kirjailijan osumatarkkuutta on lisännyt tietenkin se, että hän on tiennyt herrojen myöhemmät vaiheet.

Siirtoväen asioiden hoito tuntui Kekkosen mielestä aluksi vähäpätöiseltä koiraslotan hommalta. Pian hän kuitenkin oivalsi tehtävän tärkeyden itselleen.

Kekkonen mietti, että juuri hänen kuuluikin kehittää Uuden Viipurin kaltaisia suurhankkeita. ”Minulla on kyky tällaisiin ajatuksiin, olen siinä asemassa, että minun täytyy kehittää laajan mittaluokan ideoita.”

Kekkonen ajatteli, että Uudesta Viipurista tulisi hänen kruununsa, saavutus, joka ylentäisi hänet huoltojohtajasta tulevaisuuden tekijäksi.

Kortelaisen teos huipentuu Kekkosen ja Aallon performanssiin Uuden Viipurin puolesta. Ensin Kekkonen soittaa komitean istunnosta puhelun Aallolle ja vähän sen jälkeen arkkitehti esittelee lennokkaasti suunnitelman Uudesta Viipurista.

Aalto oli hanakka ryhtymään suurmieheksi Kekkosen tapaan. Uutta Viipuria verrattiin Engelin Helsinkiin ja Pietari Suuren Pietariin – puhuttiin peräti ikuisesta kaupungista.

Kun Aalto esitteli lennokkaita suunnitelmiaan komitean jäsenille, Kekkonen ihasteli: ”Miten taitavasti Aalto osasi käsitellä yleisöään. Taiteilija ja tiedemies, kansanmies ja šamaani. Vakavuutta ja ilakointia, länttä ja itää.”

Aalto esiintyi kuin helppoheikki. Hän kehui itseään ainoaksi arkkitehdiksi, joka kykeni suunnittelemaan Uuden Viipurin. Hän imarteli Kekkosta ja komitean jäseniä: ”Te tulette jäämään historiaan.”

Aalto ja Kekkonen jäivät historiaan, mutta ihan muista syistä kuin Uudesta Viipurista, joka unohtui kummajaiseksi arkistojen kätköihin.   

Ensin ajattelin leimata Kortelaisen jossittelun turhanaikaiseksi puuhasteluksi, mutta kirja osoittautuikin mainioksi aivovoimisteluksi. Sitä paitsi Kortelainen riisui aseet mahdollisilta kriitikoilta jo ennen kirjansa ilmestymistä:

”Entä jos -historia ei ole jossittelua, vaan tiedonjanoon ja mielikuvitukseen vetoava tilaisuus miettiä, miten voisi olla toisin. On hedelmällistä ja luovaa katsoa aina ympärilleen avoimin mielin.”

+2

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu