Kenraalien sota – Mannerheim vastaan Wallenius

Kenraalimajuri Kurt Martti Walleniuksen (1893-1984) sotilasuran kohtaloksi koituivat viina, Mannerheim ja lapuanliike. Walleniuksesta tuli Suomen historian parjatuin kenraali.

Dosentti Lasse Laaksosen kirjoittama elämäkerta kertoo monipuolisesta miehestä: hän oli jääkäri, poliittinen kenraali ja lapuanliikkeen pääsihteeri, taiteilija ja taistelija, maisteri, filosofi, arvostettu kirjailija, seikkailija ja eränkävijä (Kynän ja miekan kenraali Wallenius, Docendo 2021).

Haukutuimman kenraalin tittelille aineksia antoi Wallenius itse. Hän sotkeutui ex-presidentti Ståhlbergin kyyditykseen Sortavalan Seurahuoneen viinanhuuruisessa kabinetissa ja Mäntsälän kapinaan lapuanliikkeen yhtenä nokkamiehenä.

Kyyditysjupakasta Wallenius selvisi ilman tuomiota, mutta leima jäi. Mäntsälän kapinasta rapsahti lyhyt ehdollinen vankeustuomio.

Talvisotaan Wallenius halusi päästä hinnalla millä hyvänsä, vaikka hänet oli erotettu armeijasta kyydistysjutun yhteydessä. Vastahakoisen Mannerheimin ei auttanut muuta kuin taipua.

Lapissa Wallenius onnistui hyvin, mutta Mannerheim siirsi hänet yllättäen talvisodan keskellä komentajaksi Viipurinlahdelle mahdottomaan tehtävään.

Kolme päivää riitti. Wallenius ei ehtinyt kunnolla edes aloittaa, kun Mannerheim erotti hänet. Laaksosen mielestä Walleniuksesta tehtiin syntipukki aiempiin ongelmiin.

Mannerheimin ja Walleniuksen erikoinen suhde tulee kirjassa toistuvasti esiin. Jo alkuasetelma oli räjähdysherkkä. Wallenius oli suorapuheinen, Saksassa oppinsa saanut jääkäri, Mannerheim aristokraatti ja Venäjällä uransa luonut pikkutarkka upseeri.

Wallenius oli rahvaanomainen tukkijätkätyyppi, joka töissäkin saattoi kulkea villapaita päällä ja puukko vyöllä. Rahvaan miesten kanssa Mannerheim ei osannut luontevasti seurustella.

Muistelmissaan Mannerheim ei maininnut Walleniusta edes nimeltä, vaikka kehui, että puna-armeijan pysäyttäminen Sallassa pelasti talvisodassa Lapin rintaman.

Mannerheim ei pitänyt mitään yhteyttä Lapin rintaman päällikköön. Syyt olivat henkilökohtaiset: ”Menestys kelpasi, mies ei.”

Mannerheimin penseyttä lisäsi se, että Walleniuksesta tuli Lapissa kansainvälisen lehdistön lemmikki, joka tunnettiin maailmalla Amerikkaa myöten.

Life-lehden reportteri luonnehti Walleniusta pohjoisen rintaman dramaattisimmaksi hahmoksi, äärimmäisen vahvaksi miestyypiksi, joka vieraili vaarallisimmilla rintama-alueilla paksussa turkissaan rintamus avoimena.

Mannerheim ei voinut sietää sitä, että Wallenius paistatteli parrasvaloissa: ”Epäilemättä ylipäällikkö oli päämajassa mustasukkainen Walleniuksen keräämästä huomiosta.”

Erottamisensa jälkeen Wallenius tapasi ylipäällikön ja kirjoitti myöhemmin pitkän puolustuskirjeen. Molemmat epäonnistuivat. Kohtaaminen oli jäätävä ja tilannetta pahensi, että Wallenius äityi väittelemään Mannerheimin kanssa. Ylipäällikkö piti käytöstä röyhkeänä.

Epätoivoinen Wallenius kyseli kirjeessään: ”Herra Sotamarsalkka, mitä Teillä on minua vastaan?” Suoraa vastausta ei tullut, mutta selväksi tuli, että Mannerheim ei pitänyt Walleniuksesta.

Jatkosotaan Walleniusta ei enää huolittu, vaikka hän kovasti yritti. Se oli kova isku sotilaalle, jolle ”sota oli jotain elämää suurempaa”.

Walleniuksen upseerinura eteni ääripäästä toiseen. Huimaa nousukiitoa seurasi alamäki. Mäntsälän kapinakenraalina pullistelu, kuten Laaksonen kirjoittaa, oli uran ruma, viinanhuuruinen jälkisoitto.

Armeijasta erottamisestaan Kurt Martti Wallenius ei toipunut koskaan.

P.S.
En malta olla puuttumatta ansiokkaan kirjan muutamaan nimivirheeseen. Vuonna 1929 pääministerinä ei ollut Manner, vaan Mantere, 1930-luvulla Helsingin Sanomien päätoimittajana ei ollut Aatos Erkko vaan Eljas Erkko ja saman lehden kirjallisuuskriitikon nimi oli Toini eikä Toimi Havu.

+5

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu