Kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilän tapaus

Olen viettänyt juhannusta Hänen Ylhäisyytensä, Sonoran sotilaspiirin entisen kuvernöörin, Meksikon Yhdysvaltojen III armeijakunnan komentajan, kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilän kanssa. Luin nimittäin Simo Penttilän seikkailuromaanin vuodelta 1935 (Kreivi Kolontsov unohtaa, Otava).

Simo Penttilän nimellä Heikkilän seikkailuista kirjoitti useita kirjoja Uuden Suomen toimittaja, myöhemmin toimituspäällikkö Uuno Hirvonen (1898-1971). Heikkilä seikkaili yleensä Meksikossa, mutta tällä kertaa hän liikkuu Suomessa kahden adjutanttinsa kanssa ja joutuu tietysti tukaliin tilanteisiin.

Heikkilä oli herra ja ylhäisyys, jolla oli silmää naiskauneudelle. Hän oli konservatiivinen elämännautiskelija. Hän hurmasi naisia ja jahtasi kaikenlaisia konnia.

Nyt lukemassani kirjassa pääkonna on venäläinen kreivi Kolontsov, joka johtaa Kunnian miehet-nimistä kansainvälistä liigaa. Järjestö tukee stalinismia ja taistelee punaisen panslavismin puolesta. Sen takana ovat myös ulkomailla asuvat valkoiset venäläiset. Järjestön motto kuuluu niin, ettei ole enää olemassa porvareita ja bolševikkejä vaan kaikki tukevat yksissä tuumin Stalinia.

Kunnian miehillä on suuria suunnitelmia myös Suomen varalle. Imatran voimalaitoksen tuhoaminen odottaa vain sopivaa tekosyytä. Jos Suomi yltiöpäisyydessään liittoutuisi Englannin, Ranskan, Puolan tai Japanin kanssa, Neuvostoliitto ilman sodanjulistuksen ajanhukkaa tekisi hyökkäyksen, jonka ensimmäinen kohde olisi Imatra.

Jokainen voi aavistaa, miten suunnitelmille käy, kun kenraaliluutnantti Heikkilä sattuu olemaan Suomessa.

Kreivi Kolontsov unohtaa heijastelee 1930-luvun poliittista ilmapiiriä. Venäläiset ovat kavalia tyyppejä harvoin poikkeuksin: ”No – olenhan minä tavannut muutaman kunnollisenkin venäläisen, mutta he ovat jo monta vuotta maanneet haudassa.”

Ajan henkeä kuvastavat myös romaanin määritelmät pääkonna Kolontsovista, joka on nero ja hullu samassa persoonassa, sadisti ja suuruudenhullu eli ”kaikessa rikollisessa neroudessaan ryssien tapaan sentimentaali ja sairas”.

Kirjan juoni on sekava, jos sellaista yleensä on, mutta sekavuuden seassa voi törmätä monenlaisiin viisauksiin, joita henkilöt ohimennen latelevat. Pari esimerkkiä kuvatkoon tyylilajia:

”Voimaton viha on kuin kylmän naisen hymy. Hampaat näkyvät, mutt’ei tapahdu mitään.”

”Ammattisotilaan sivistys on kuin tyhjillään seisonut saavi. Sekin tarvitsee turpoamista.”

Kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä oli Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen hengenheimolainen, kansainvälinen seikkailija aikana, jolloin ulkomaat olivat suurta eksotiikkaa. Suomalaiset seikkailusankarit toivat tuulahduksen suuresta maailmasta. Heikkilästä kasvoi kulttihahmo.

Uuno Hirvonen tunnettiin Uudessa Suomessa tiukkana päällikkönä, joka ohjeisti nuoria toimittajia karsimaan tekstistään rönsyt pois. Hirvosen mielestä paras tyylikeino oli piste ja jos virkkeessä oli kaksi adjektiivia peräkkäin, molemmat kannatti pyyhkiä pois.

Jos Uuno Hirvonen olisi Simo Penttilänä noudattanut omia ohjeitaan, kun hän kirjoitti T.J.A. Heikkilän seikkailuja, kirjoista olisi tullut parempia, mutta outo viehätys olisi saattanut kadota.

Helteillä huonot kirjat ovat parhaita.

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu