Kesäpäiviä kaikkien kaverin kanssa
Olen viettänyt muutaman kesäisen päivän Matti Kurjensaaren (1907-1988) seurassa. Luin kaksi hänen kirjaansa, joita en ennen ollut lukenut (Taistelu huomispäivästä, Tammi 1948 ja Jäähyväiset 50-luvulle, Tammi 1960). Lisäksi selailin hänen henkilökuviensa sarjaa: Veljeni merellä myrskyävällä (1966), Kansakunnan kaapin päällä (1969) ja Silmätikut (1971).
Kurjensaari ei ole enää muodissa. Nuoret eivät häntä tunne. Henkilökuvien sankarit ovat kuolleet Erkki Tuomiojaa lukuunottamatta. Hänen kirjojaan saa divarista puoli-ilmaiseksi ja omien havaintojeni mukaan niitä on tarjolla runsaasti.
Tunnustan viihtyneeni Kurjensaaren seurassa. Hänen kirjansa ovat mitä parhainta kesälukemista. Ne ovat helppolukuisia ja hyvin kirjoitettuja, mutta eivät tyhjänpäiväisiä.
Kun Kurjensaari kirjoitti henkilökuviaan, hän kirjoitti aina myös itsestään. Harvoja poikkeuksia (Hella Wuolijoki, Hertta Kuusinen) lukuunottamatta naiset loistivat poissaolollaan henkilögalleriasta.
Samalla kun Kurjensaari kirjoitti henkilöistä, hän kirjoitti ajankuvaa, kytki henkilöt laajempiin yhteyksiin. Jokainen on Kurjensaaren termein näyttelijä myös ajan draamassa.
Kirjoista voisi poimia pieniä helmiä pilvin pimein. Otetaan pari välähdystä Jäähyväiset 50-luvulle -kirjasta.
Näen sieluni silmin, kun Kari Suomalainen tulee syyskuussa 1957 Kurjensaarta vastaan Runeberginkadulla lastenrattaita työntäen. Hauska on kuvitella myös, miten Kurjensaari lähtee Ahti Karjalaisen kanssa autoajelulle. Takapenkillä istuu Karjalaisen koira.
Maunulassa miehet menevät metsään jaloittelemaan ja keskustelemaan, jolloin bokseri on päästä karkuun. Tuolloin Kurjensaari pähkäili vielä, ryhtyäkö sos.dem.-opposition eli TPSL:n Päivän Sanomien päätoimittajaksi vai ei. Karjalainen antoi ohjeen, jota Kurjensaari noudatti: ”Jos tahdot nähdä kovaa peliä, niin mene!”
Kurjensaaren harharetki Päivän Sanomiin päättyi parin vuoden jälkeen potkuihin. Poliittisen lehden johtoon hän ei omastakaan mielestään sopinut.
Politiikan arki osoittautui vieraaksi ikuiselle romantikolle. Kurjensaarta viehättivät arkea enemmän liehuvat liput, marssit, laulut ja mahtavat mielenosoitukset.
Politiikan ykkösketjuun Kurjensaari ei lopulta edes halunnut. Häntä kiinnosti kyllä politiikka, mutta hän oli mieluummin kakkonen kuin ykkönen. Hän ihaili yli kaiken erityisesti Urho Kekkosta ja ”loistavaa” Olavi Paavolaista.
Kurjensaari oli lehtimiehenä kirjailija ja kirjailijana lehtimies, ”kaikkiruokainen psykologinen sika, joka syö mitä tahansa”. Hän sanoi olevansa ihmisten metsästäjä, kuin Henry Miller:
”Vihamielisyyttä en tunne. Minä en kykene kehittämään aitoa vihaa. Myötätuntoni on rajaton ja minä ymmärrän ihmisiä.”
Kurjensaari innostui ja sai sytykkeitä henkilökuviinsa, kun hän tapasi ”sattumalta” Kekkosen Seurasaaren sillalla, Paavolaisen Yleisradiossa, Hertta Kuusisen taksissa tai sodan aikana kadulla näyttelijä Uuno Laakson, joka huudahti:
”Oi veljeni merellä myrskyävällä. Mihin mennään?” Eikä vastausta tarvinnut kauan odottaa: ”Mennään virvoittavien vetten luo!” Ja taas mentiin.
Matti Kurjensaari oli omassa lajissaan nerokas kirjoittaja, nopeiden henkilökuvien suvereeni taitaja, joka halusi olla kaikkien kaveri. Silmätikkujen alkulauseessa hän kirjoitti: Kaikkien asioita ja aatteita ei hyväksytä, kaikki ihmiset hyväksytään.
Näköjään Jukka Kemppinenkin kirjoitti tänään Kurjensaaresta. Panenpa tiedoksi niille, joita kiinnostaa: http://kemppinen.blogspot.com/2020/07/tikku-silmassa.html
Ilmoita asiaton viesti
Kurjensaarta on siis ilmassa?
Hän oli nuoruuteni kirjoittajaihanteita, säkenöivä. Hänen kauttaan löysin jo 1963 Olavi Paavolaisen. Myöhemmin Kurjensaari alkoi tuntua jotenkin liian sanoisinko, impressionistiselta. Sattuneesta syystä olen häntä tänä kesänä lukenut, ja aika kiinnostavia näköaloja löytyy toistuvasti. Mutta kieltämättä henkilökuvien kautta jälkimaailma saa ajankuvaa, tekstistä ja tekstin ohesta. Nykyisin näin mieskeskeistä tarkastelua jotkut arvostelisivat periaatteellisista syistä.
Ilmoita asiaton viesti