KGB paimensi Suomea Kekkosen jälkeenkin

Tartuin Alpo Rusin uuteen kirjaan (Kremlin kortti – KGB:n poliittinen sota Suomessa 1982-1991, Docendo) suurin varauksin. Olin kuullut väitteitä, joiden mukaan kirja on katkeran miehen kirjoittama. Rusi kuulemma haluaa kirjallaan kostaa kohteluaan taannoisessa Supo-jutussa.

Tuollaiset väitteet ovat epäreiluja niin Rusia kuin hänen kirjaansa kohtaan. En huomannut mitään erityistä katkeruutta tai koston henkeä. Teksti perustuu uutteriin arkistotutkimuksiin ja lähteet on mainittu.

Kun Mauno Koivisto valittiin tasavallan presidentiksi, moni innostui, että päästiin vihdoin eroon pitkästä Kekkosen ajasta. Moni asia muuttuikin, mutta yksi asia pysyi: KGB paimensi Suomen johtavia poliitikkoja kulisseissa jopa entistä röyhkeämmin.

Taustalla vaikutti mahtipuolueiden, keskustan ja demareiden, taistelu Suomen ja ulkoministeriön hegemoniasta. Kekkosen kauden alkuaikojen valtapuolue maalaisliitto/keskusta menetti vähitellen asemiaan demareille.

Koiviston valinnan jälkeen SDP oli Rusin mielestä revetä liitoksistaan. Puheenjohtaja Kalevi Sorsa kirjoitti muistelmissaan, että SDP:n hegemonia oli ehdoton, kun Koivisto valittiin presidentiksi ja Sorsa itse pääministeriksi.

Demarien tie mahtiasemiin kulki KGB:n ja sen Helsingin johtajien, Viktor Vladimirovin ja Felix Karasevin, vahvassa ohjauksessa. Sorsan yhteistyö KGB-miesten kanssa oli häkellyttävän läheistä, samoin esimerkiksi Paavo Lipposen. Koiviston yhteydet KGB:hen hoiti pääasiassa Jaakko Kalela.

Sorsasta KGB kaavaili Suomeen presidenttiä, mutta Koiviston kansansuosiolle eivät tiedustelumiehetkään mahtaneet mitään. Ja sitä paitsi myös Koiviston KGB-suhteet olivat tiiviit ja läheiset.

Paavo Lipposen tapaamisista KGB-miesten kanssa Suojelupoliisissa on valvontailmoituksia jo 1960-luvun lopulta alkaen. Kirjan mukaan Supon ohella Lipposen KGB-yhteyksistä oli kiinnostunut myös CIA, joka raporteissaan kiinnitti huomiota Lipposen jatkuviin vierailuihin Neuvostoliiton Helsingin-lähetystössä.

Itselleni suurimpiin yllätyksiin kuuluvat kirjan tiedot siitä, miten tiiviisti demarit ja KGB pohjustivat Tehtaankadulla sinipunaa eli Holkerin hallitusta vuonna 1987. Porvarihallitusta juoninut Paavo Väyrynen sysättiin paitsioon KGB:n tuella.

Väyrynen oli paitsi demarien myös KGB:n mustalla listalla. Hän ei ollut KGB:hen päin yhtä joustava kuin Sorsa.

Hyvä esimerkki KGB:n vallasta on kirjan kuvaus siitä, miten kokoomuksen Ilkka Suominen sai tiedon, että porvarihallitus ei toteudukaan. Hän oli aamiaisella Karasevin kanssa ja kertoi tälle Suomeen kaavaillusta uudesta hallituksesta.

Karasev yllätti Suomisen. Rusi kirjoittaa, miten Karasev pani kahvikupin sivuun ja kertoi ikään kuin ilouutisen: ”Ilkka, Moskovassa kerrotaan ihan toista. Suomeen on tulossa sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen hallitus.”

Aiemmin aamulla Väyrynen oli soittanut Suomiselle, että kaikki hyvin. Väyrynen oli viettänyt Karasevin kanssa Lapissa kaksi päivää, mutta Väyryselle KGB-mies ei ollut kertonut sinipunaterveisiä Moskovasta.

Kremlin kortti on tärkeä kirja ja se avaa yhden vuosikymmenen, 1980-luvun, näkökulman Kekkosen jälkeiseen Suomeen. Pääosissa ovat silloisen mahtipuolueen, SDP:n, johtavat poliitikot.

Faktat ovat faktoja – tulkinnoista voidaan kiistellä. Tuskin Rusin kirjakaan on lopullinen totuus 1980-luvusta. Tuleva tutkimus oikaiskoon ylilyönnit ja virheet, jos sellaisia löytyy.

On hyvä tietää, millaista meno oli ennen. Ja kun kirjaa lukee nykypäivän valossa, huomaa senkin, miten dramaattisesti Suomi on muuttunut suhteessa Venäjään.

+4

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu