KGB:n kainalosta Euroopan ytimeen

Presidentti Mauno Koiviston (1923-2017) syntymästä tulee marraskuussa kuluneeksi sata vuotta. Se tarkoittaa sitä, että kirjoja julkaistaan ja juhlaseminaareja pidetään.

Ensimmäisten joukossa kirjallisille markkinoille ehti nuoren polven etevimpiin historioitsijoihin kuuluva Juho Ovaska. Hän antaa kirjallaan vastauksia siihen, miten Koivisto tasavallan presidenttinä johti Suomea 1982-1992 (Käänne – Suomen irtiotto Kremlistä Eurooppaan, Docendo 2023).

Ennen kuin Käänne tapahtui, Koivisto oli tiukasti Kremlin pihdeissä. Kirjan häkellyttävin esimerkki koskee Koiviston ja silloisen varapresidentin George Bushin kirjeenvaihtoa 1984.

Koivisto oli tavannut ensimmäisenä valtionpäämiehenä uuden neuvostojohtajan Konstantin Tšernenkon Moskovassa. Kirjeessään Bushille Koivisto kertoi havaintojaan Tšernenkosta ja liitti mukaan keskustelumuistiinpanoja.

Ennen lähettämistä Koivisto näki viisaaksi näyttää kirjettä KGB:n helsinkiläiselle ykkösmiehelle Viktor Vladimiroville ja kysyä, oliko tällä siihen lisättävää.

Ovaska kirjoittaa: ”Koiviston tapa tiedustella KGB:n paikallispäälliköltä mahdollisia lisäyksiä toisen vieraan valtion johdolle lähetettävään kirjeeseen oli häkellyttävä.”

Tieto Koiviston ja Bushin kirjeenvaihdosta levisi alta aikayksikön itäblokin maiden tiedustelukanavissa ja kirjeen sisältö tunnettiin pian niin Moskovassa kuin Berliinissä. ”Vuoto tapahtui Suomessa korkeimmalta tasolta”, Ovaska päivittelee.

Neuvostoliitto otti Koivistosta lujan otteen jo ennen presidentiksi valintaa. Vaikka Kreml vakuutti julkisuudessa, ettei puutu Suomen vaaleihin, kulisseissa kuhina oli kova.

KGB-miehet eivät aikailleet. Heti Kekkosen eropäivän iltana Koivisto sai kutsun Viktor Vladimirovin asunnolle. Hän joutui NKP:n kolmijäsenisen raadin testiin.

Neuvostoliiton edustajista paikalla olivat Vladimirovin lisäksi Vitali Šapošnikov ja Stefan Smirnov. Koivisto oli ainoa suomalainen. Kolme vastaan yksi -tilanne haiskahti painostuksen yritykseltä.

Koivisto tunsi naapurin metkut. Hän onnistui vakuuttamaan Moskovasta lähetetyt NKP:n edustajat ulkopoliittisesta linjastaan. Tie oli auki tasavallan presidentiksi, vaikka hän kampanjan aikana vähätteli, ettei hänen idänsuhteissaan ollut kehumista.

Presidenttinä Koivistolla oli tarkkaan harkittu taktiikka. Hän ohjaili Suomen ulkopolitiikkaa niin, ettei hän julkisuudessa koskaan kuuluttanut ajavansa suurta muutosta.

Torjuntataisteluja käytiin monilla rintamilla. Kremlin painostus oli niin poliittista, taloudellista kuin diplomaattista. Mutta Kollaa kesti – suuria ratkaisuja tehtiin ja pohjustettiin.

Koiviston presidenttikausien pysyvimpiä ratkaisuja olivat Ovaskan mielestä Suomen tie ensin ETA:n jäseneksi ja EY:n kautta Euroopan unioniin sekä irtautuminen YYA-kauden velvoitteista.

Suomen integraatiopolitiikkaa Ovaska kuvaa aiempia kielikuvia mukaillen surffilautailuksi. Ei sentään  ajelehdittu ajopuun lailla, vaan surffailtiin kulloisenkin aallon harjalla. Surffailijalla oli oma tahto.

Suomen kansainvälinen asema muuttui ratkaisevasti vasta, kun taiteilu idän ja lännen välillä päättyi Neuvostoliiton romahdukseen. Tutkija antaa synninpäästön Koivistolle: ”Ystävyys- ja puolueettomuuspolitiikan menettelytavat eivät olleet kaikkein kunniallisimpia, mutta niistä huolimatta Suomi oli pohjimmiltaan osa länttä.”

Ajan riento on ollut raju. Kaukaisilta tuntuvat ne ajat, jolloin vakuutettiin ikuista ystävyyttä ja tie vallan huipulle kulki KGB:n kautta.