Kirjallinen iskelmätähti – Kalle Päätalon syntymästä 100 vuotta

Kalle Päätalon (1919-2000) syntymästä on kulunut sata vuotta (11.11.). Merkkipaalun kunniaksi kirjailijan kustantaja Gummerus on julkaissut kaksikin kirjaa, joista toisen luin viikonloppuna (Antti Heikkinen: Kallio-poika – Peilikuvassa Kalle Päätalo, Gummerus 2019).

Gummerus pyysi juhlakirjan tekijäksi kolmekymppisen Antti Heikkisen, joka tunnustaa, että ”ilman Kalle Päätaloa en olisi koskaan kirjoittanut ainuttakaan kirjaa, tuskin mitään muutakaan, ja maailmankaikkeuden kirjailijakartan ihmisistä hän on minulle tärkein kaikista”.

Kyseessä on fanikirja, vaikka Heikkinen toista väittää. Kallio-poika on kirja paitsi Kalle Päätalosta myös Antti Heikkisestä.

Kun Heikkinen mietti, onko Päätalosta enää mitään uutta sanottavaa, hän hoksasi, että viisainta on kirjoittaa Kallesta omien kokemusten kautta. ”Ne ovat ainakin asioita, joista ei ole ennen kirjoitettu.”

Nuori kirjailija osoittaa melkoista itseluottamusta vertailemalla itseään Kalle Päätaloon. Lukijalle tulee aika ajoin vaivautunut olo. Pitäisikö minun olla kiinnostunut siitä, mitä mieltä Antti Heikkinen on Kalle Päätalosta? Ehkä.

No, ymmärretään Heikkistä. Hänen kirjailijanuransa alkukin oli kuulemma samanlainen kuin Päätalolla. Ville Repo keksi Päätalon, Touko Siltala keksi Heikkisen.

Kallen ensimmäinen käsikirjoitus kiersi kustantajalta toiselle, kunnes Ville Repo Gummeruksella tuli siihen tulokseen, että kyllä siitä kirja syntyy.

Touko Siltala pääsee kirjallisuuden historiaan pelastamalla Antti Heikkisen esikoisteoksen käsikirjoituksen, joka seilasi kustantajalta toiselle, kunnes päätyi Siltalalle. Aika näyttää, tuleeko Nilsiän Heikkisestä uusi Päätalo, professori ja kunniatohtori.

Spekuloinnit sikseen. Kallio-poika ei olisi tarvinnut Heikkisen löysiä omakohtaisia tilityksiä. Olisi kannattanut luottaa Päätalon vetovoimaan.

Heikkisen opus on näet kelpo yhteenveto Päätalon valtavasta tuotannosta erityisesti meille, jotka emme ole jaksaneet lukea ihan kaikkia Selkosten Proustin kirjoja.

Heikkinen kutsuu Päätaloa kirjalliseksi iskelmätähdeksi, jonka teokset soivat samassa sävellajissa kuin Reino Helismaan tai Irwin Goodmanin laulut. Kirjoissa on melankoliaa ja huumoria: ”Päätalon romaaneihin on tavallisen jätkän helppo tarttua, ja ne puhuttelevat elitistisempääkin ihmistä, jos ei julkisesti, niin sitten salaa”, Heikkinen analysoi.

Päätalosta väitöskirjan tehnyt Ritva Ylönen päätyi kirjailijan saamien lukijakirjeiden perusteella määritelmiin, jotka Kalle varmaan olisi itsekin hyräillen hyväksynyt. Satavuotispäivän kunniaksi – tällainen mies oli Kalle Päätalo tohtori Ylösen mukaan:

”Hän oli koko kansan terapeutti ja parantaja, toivon antaja, mielen apteekki. Hän viihdyttää, naurattaa, itkettää, tuo nautintoa – on inhimillisten tunteiden tulkki. Hän on väkivahva, heikko, ujo, arka ja vaatimaton, mutta juuri siksi karismaattinen. Salarakaskin. Hän on koti-ikävän ja suomalaisten arvojen ruumiillistuma. Hän on huumetta ja lääkettä. Samanaikaisesti. Hänen itsetuntonsa on sekä matala että korkea. Hän on lukijoidensa kaikuluotain – koti, uskonto ja isänmaa…”

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu