Kohtalona kolme kotimaata

Professori Kari Tarkiainen, 81, on mielenkiintoinen tapaus. Hän asui ensin parikymmentä vuotta Helsingissä, sitten 30 vuotta Ruotsissa, jossa väitteli tohtoriksi, työura huipentui Suomessa Kansallisarkiston pääjohtajan virassa (1996-2003) ja nyt eläkepäiviään hän viettää pääasiassa Tartossa, Virossa.

Tässä lähtökohdat kiinnostaville muistelmille, jotka erottuvat edukseen julkkisten, urheilijoiden ja poliitikkojen pikamuistelmien virrasta (Kari Tarkiainen: Sade puhui latinaa – Muisti- ja mielikuvia matkan varrelta, Siltala 2019).

Muistelmien kiinnostavuutta lisää Tarkiaisen perhetausta. Hänen isänpuoleiset isovanhempansa ovat professori Viljo Tarkiainen ja kirjailija Maria Jotuni. Läpi kirjan muistelija vertaileekin itseään menneisiin sukupolviin. Syntyy paitsi oma elämäntarina ja aikalaisdokumentti myös ns. kolmannen sukupolven kuvaus.

Tartossa muistelmia kirjoittaessaan Tarkiainen vertaa itseään vanhaan Sinuheen, joka vietti vanhuuttaan monien seikkailujen jälkeen kaukana Puntin maassa, Punaisen meren rannalla, ja muisteli nuoruuden ja miehuuden vuosiaan.

Tartossa Tarkiainen samaistuu Sinuhen pessimistiseen elämänfilosofiaan: ”Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä sanat muuttuvat.”

Viroon kolmen kotimaan Tarkiaista yhdistävät erityisesti naiset. Sekä hänen ensimmäinen että nykyinen toinen vaimonsa ovat virolaisia.

Tarkiaisen analyysi menee niin, että Ruotsiin häntä on vetänyt järki, joka on ihaillut hyvin järjestettyä yhteiskuntaa, Viron puolesta on puhunut sydän, miehen romanttinen puoli. ”Ja Suomi, kotimaa, on ollut se tanner, joka on antanut minulle voiman.”

Historiantutkijan ammattitaidolla Tarkiainen kuvaa kolmea kotimaataan. Koskettavimpia ovat kuitenkin henkilökohtaiset muistot omasta ja lähipiirin elämästä.

Kanssakulkijat ja maisemat vaihtuvat nopeasti. Asiallinen teksti muuttuu välillä runolliseksi tunnelmoinniksi, missä näkyvät muistelijan kaunokirjalliset harrastukset.

Lapsuutensa mielenmaisemaksi Tarkiainen määrittelee viattoman valoisuuden, jonka rinnalla kulkee aina synkkyys, pessimismi ja varhainen depressiivisyys.

Nykyinen ajan henki on jäänyt Tarkiaiselle vieraaksi: ”Olen omalla tavallani 1800-luvun ihminen, pikkuvanha jo syntyessäni, ja koen nykyajan outona, liian rationaalisena ja kylmän asiallisena.”

Muistelmien mainio kansikuva kiteyttää hienosti muistelijan henkilökuvan. Kolmen kotimaan mies oli jo pikkupoikana valmis maailmalle: matkalaukku kädessä, kamera valmiina ja lakki kevyesti kallellaan.

Tarkiaisen muistelmateos on tyylikäs kokonaisuus. Kustantaja on panostanut kirjaan aikaa ja vaivaa tavallista enemmän, mistä kertoo sekin, että kuvia on runsaasti ja paperi hyvänlaatuista.

Ulkoasu muistuttaa saman kustantajan julkaisemia Matti Klingen muistelmia. Tarkiainen nimeääkin yhdeksi esikuvakseen Klingen muistelmasarjan. Klinge, jota Tarkiainen kutsuu ystäväkseen, saa kiitokset kirjan lopussa.

On vielä selitettävä kirjan erikoinen nimi (Sade puhui latinaa), joka saattaa herättää kysymyksiä. Tarkiainen ei ollut koulussa lukenut latinaa, mutta yliopisto-opintoihin latina kuului pakollisena. Kun opiskelija pänttäsi sateisena syksynä latinan alkeita, hänestä ”tuntui kuin sadekin olisi puhunut latinaa”.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu