Koiviston Suomi, KGB ja muutoksen pelko
Presidentti Mauno Koivisto oli vähättelyn suurmestari. Ennen kuin hänet valittiin tasavallan presidentiksi, hän esimerkiksi vähätteli idänsuhteitaan, vaikka todellisuudessa hän oli pitänyt yhteyttä Neuvostoliiton edustajiin 1950-luvulta lähtien. Helsingin KGB:n päällikön Viktor Vladimirovin hän oli tuntenut parikymmentä vuotta.
Nuori historiantutkija Juha-Matti Ritvanen tuo uutta tietoa Koiviston läheisistä idänsuhteista teoksessaan, joka perustuu hänen väitöskirjaansa (Mureneva kulmakivi – Suomi, Neuvostoliiton hajoaminen ja YYA-sopimuksen loppuvaiheet 1989-1992, Siltala).
Jos joku vielä luulee, että KGB:n vaikutus Suomen asioihin loppui, kun Urho Kekkonen väistyi, kannattaa lukea Ritvasen teos.
Muistelmissaan Koivisto kertoi yllättyneensä, että asioiden hoito itään päin tapahtui KGB-väylää pitkin. Uusimman tutkimuksen valossa Koiviston ”yllätys” asettuu outoon valoon.
Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n yhteydenpitoa Koivisto kutsui sievistellen puoluelinjan kanavaksi. Vladimirovin jälkeen KGB:n Helsingin päälliköksi tuli Felix Karasev, joka jäi Neuvostoliiton viimeiseksi tiedustelumieheksi Tehtaankadun lähetystössä.
Koiviston yhteys Karaseviin oli jatkuvaa ja tiivistä. Usein viestinviejänä toimi Koiviston kansliapäällikkö Jaakko Kalela. Suomen ulkoministeriö jäi sivurooliin.
Ritvasen kirja perustuu alkuperäisiin arkistolähteisiin. Valaiseva esimerkki toimintatavoista on yksityiskohtainen kuvaus siitä, miten Suomen valtionpäämies kysyi KGB:n Karasevin kautta kirjallisesti neuvostojohdon näkemyksiä kysymyksiin, joita hän aikoi esittää Viron Arnold Rüütelille. Tämä oli tulossa vierailulle Suomeen.
Rüütel oli tuolloin Neuvosto-Viron korkeimman neuvoston puheenjohtaja. Myöhemmin hänestä tuli uudelleenitsenäistyneen Viron toinen presidentti.
Koivisto halusi ottaa Moskovan näkemykset huomioon keskusteluissaan Rüütelin kanssa. Muistelmissaan hän ei asiaa mainitse.
Koiviston johtama Suomi oli pelokas muutosten edessä, mutta tarttui lopulta tilaisuuksiin, kun aika oli kypsä. YYA-sopimus sai mennä ja Suomi irtautui suvereeniuttaan rajoittaneista Pariisin rauhansopimuksen sotilaspykälistä.
Syksyllä 1991 Koiviston johdolla tehtiin kaksi suurta päätöstä: järjestettiin Suomen suhde Neuvostoliiton seuraajaan Venäjään ja toimittiin niin, että päästiin neuvotteluihin Euroopan yhteisön jäsenyydestä. Hakemus jätettiin maaliskuussa 1992.
Ritvanen viittaa Max Jakobsonin kirjoitukseen, jonka mukaan Suomi ei uskonut muutoksiin, koska ”emme halunneet niitä”. Yleisesti ajateltiin, että Suomella oli nopeasti muuttuneissa tilanteissa enemmän hävittävää kuin voitettavaa.
Saksat yhdistyivät, Neuvostoliitto hajosi, Baltian maat itsenäistyivät, Itä-Eurooppa mullistui. Muutoksen vauhti oli kova.
Koivisto oli sitoutunut ystäväänsä Mihail Gorbatšoviin ja suhtautui penseästi balttien haaveisiin itsenäisyydestä. Venäjän presidentiksi noussutta Boris Jeltsiniä Koivisto karsasti.
Koivisto on Murenevan kulmakiven itseoikeutettu päähenkilö. Teoksen kansikuva kertoo, mistä oli kyse: Koiviston takana kurkkii Gorbatšov.
Tutkija määrittelee Koiviston varovaiseksi ja monitulkintaiseksi persoonaksi, jonka matalalla profiililla oli aktiivinen kääntöpuoli. Koiviston johdolla Suomi toimi hallitun ja maltillisen muutoksen puolesta varautuen samalla pahimpaan.
Sota-ajan kokemukset vaikuttivat Koiviston ulkopoliittisiin käsityksiin. Hän ammensi menneestä ja tunsi hyvin historian:
”Koivistolla oli tapana venyttää vastausta johonkin asiaan samalla tapaa kuin tulenavaustilanteessa, jossa vastapuoli päästetään aivan lähelle, ennen kuin ammutaan täysillä kohti”, Ritvanen kirjoittaa.
Kun Neuvostoliitto luhistui, Juha-Matti Ritvanen oli seitsenvuotias. Ehkä siksikin hän pystyy kirjoittamaan lähihistoriasta kylmän viileästi ilman jälkiviisauden imelää sivumakua.
Mureneva kulmakivi on pätevästi kirjoitettu perusteos, jossa on paljon uutta ja kiinnostavaa tietoa.
Jäänyt mieleen presidenttivaalit, joissa Koivisto tuli valituksi.
TV:n vaalitentissä Koiviston puheet olivat niin vaikeaselkoisia ja sekavia, että niistä kukaan ei ymmärtänyt juuri mitään.
Rahvas päätteli, että onpas viisas mies ja uskalsi vielä vastustaa Kekkosta.
Koiviston presidenttiuralle oli ominaista jahkailu ja päättämättömyys.
Virossa oltiin katkeria kun Koivisto jahkaili pitkään Viron itsenäisyyden tunnustamisessa. Hän oletti neuvostovallan palaavaksi.
Ilmoita asiaton viesti
Viimeiseen virkkeeseen asti ymmärrettävä tulkinta, mutta Koivisto ei kyllä ”odottanut” neuvostovallan paluuta, ei ennustanut eikä toivonut, eikä varsinaisesti pelännytkään. Gorbatshovia hän piti sympaattisempana johtajana kuin kilpailijoita. Kukapa sivistynyt ihminen ei olisi pitänyt.
Koivisto varautui aina kaikkiin mahdollisuuksiin. Henkilökohtaisessa elämässäänkin siihen, että esimerkiksi kaikki polttoaineet saattavat jonkin kriisin takia loppua minä hetkenä hyvänsä.
Ilmoita asiaton viesti
Niin, Koivisto halusi ilmeisesti varmistaa, että pahimman skenaarion toteutuessa ei voitaisi osoittaa mitään vrhettä Suomen politiikassa. Kulissien takana Suomi auttoi Viroa kovinkin paljon itsenäistymisprosessissa eikä Koivisto suinkaan ollut asiasta tietämätön.
Oli vavahduttavaa lukea reilut kymmenen vuotta sitten Koiviston haastattelu Hesarissa, jossa hän totesi: ”Kansa erehtyi Suomessa Neuvostoliiton kauheudesta, se oli paljon kauheampi.”
Karjalan palautuskeskustelun kohdalla Koivisto oli kyllä minunkin mielestäni ”jälkeenjäänyt”, tilanne oli silloin Jeltsinin aikana jo ohi. Olisi ollut suotavaa, että Mara viipurilaisena olisi silloin ollut pressana.
Ilmoita asiaton viesti
Karjalan palautus”keskustelu” on kyllä silkkaa huuhaata. Se perustuu kokonaan yhden silloisen ulkoministeriön virkamiehen, Puheenvuoro-kollegamme, toiveajattelussaan tekemään väärintulkintaan venäläisestä koepallosta.
Varmaan Jeltsin olisi suostunut siihen, että Suomi olisi maksanut Karjalasta asukkaineen yhtä paljon kuin Kohl Itä-Saksasta 🙂 Luulen kuitenkin, että asukkaille itselleen Pietarin ja Moskovan jääminen viisumirajan taakse olisi ollut vaikeahko juttu.
Ilmoita asiaton viesti
Jeltsin tuomitsi Neuvostoliiton tekemän Karjalan valloituksen, jonka hän ymmärsi suomalaisten tapaan liittyvän nimenomaan talvisodan tulokseen.
En minäkään tiedä missä määrin on totta, että Jeltsin itse olisi palautuskeskustelun käynnistämisessä ollut aloitteellinen, mutta Suomen etu olisi ollut, etä asia olisi otettu esille.
Jos ajattelet vuotta 1990, niin Karjalan alueen menetyksestä jatkosodan jälkeen oli kulunut noin 45 vuotta. Jos itse olisit asunut Tampereella syntymästäsi asti yli 20-vuotiaaksi, niin saattaisi hyvinkin olla mahdollista, että että vielä 65-vuotiaana pitäisit äärimmäisen toivottavana, että pääsisit takaisin nuoruutesi muistojen kaupunkiin sen sijaan, että olisit evakuoituna Turkuun tai Helsinkiin.
Ilmoita asiaton viesti
En yhtään epäile, että moni pitää ”äärimmäisen toivottavana” tätä huuhaata, mutta yksikään venäläisjohtaja ei ole sitä koskevia keskusteluja vakavissaan ehdottanut. Rahaa Karjalan kehittämiseen toki on kerjätty ja jonkin verran annettukin.
Ilmoita asiaton viesti
En tiedä, kuinka epärealistinen ajatus Karjalan palauttamisesta tuolloin olisi ollut, mutta kyllä silloin tapahtui paljon muutakin, mitä kymmenen vuotta aiemmin oli pidetty epärealistisena.
Muistan kun lukioaikana (1980-luvun alussa) huudettiin jonkin rellestyksen ohessa vitsinä ”Karjala takaisin” tai ”Viro vapaaksi.” Molemmat olivat realistien mielestä samanlaista huuhaata, joka ei ikinä voisi tapahtua.
Ilmoita asiaton viesti
Sananvalinta tuo mieleen myös Chydenius-hitin ”Berliini, muistojen kaupunki”. Itäsaksalaisillehan ei vuosien 1989–90 myllerryksissä todellakaan jäänyt Berliini viisumirajan taakse 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Niin, Berliini on hyvä esimerkki siitä miten Viipurinkin kohdalla olisi saattanut asia mennä.
Ei ole oleellista se onko joku Neuvostoliiton tai Venäjän todellisesta johdosta ollut aloitteellinen, vaan se, että Suomi olisi voinut tuloksekkaasti ottaa asian esille Jeltsinin alkuaikoina, aivan virallisesti. Kekkonenhan pyrki samaan epävirallista tietä miltei koko presidenttiytensä ajan.
Karjalan palauttaminen (tai edes osittainen palauttaminen) olisi ollut huomattavasti pienempi asia geopoliitisesti kuin Baltian maiden vapautuminen tai DDR:n lakkauttaminen. Sitä olisi ihmetelty paljon vähemmän.
Ilmoita asiaton viesti
En osaa sanoa, kumpaa kaupunkia et tunne, Berliiniä vai Viipuria, mutta vertaus on käsittämätön. Berliinissä asui ja asuu saksalaisia omassa pääkaupungissaan. Viipurissa asui ja asuu pelkästään venäläisiä.
Kekkonen epäilemättä kertoi Koivistolle, luullakseni jo vuonna 1968, että Karjala-asia on nyt sitten käsitelty.
Ilmoita asiaton viesti
Tunnen molemmat kauungit eikä yllämainittua vertailuani pidä tulkita siten, että pitäisin kaikkia olosuhteita yhtäläisinä.
Haastan ennen kaikkea ilmaisuasi ”huuhaa”. Toistan edelleen, että Viron ja muiden Baltian maiden vapautumista Neuvostoliitosta olisi pidetty 80-luvullla PALJON enemmän huuhaana kuin Karjalan alueen palauttamista Suomelle.
Ilmoita asiaton viesti
Missä olisi pidetty? Ei Tallinnassa ja Tartossa ainakaan, tuskinpa myöskään Washingtonissa tai Lontoossa.
Ilmoita asiaton viesti
Millä perusteella katsot asian olevan noin?
Ilmoita asiaton viesti
Järjen, muistin, kokemuksen ja lukeneisuuden. Juttelin asioista kyllä Britanniassa, Yhdysvalloissa ja vuonna ’83 jopa Virossa. Myönnän kyllä, että Viron reissu oli ainoa kerta, kun kävin Neuvostoliitossa, silloisten tavallisten venäläisten kantoja en tunne.
Ilmoita asiaton viesti
Samoin perustein (järjen, muistin, kokeneisuuden ja lukeneisuuden) perusteella olen sitä mieltä, että Baltian maiden itsenäistyminen oli huomattavasti utopistisempi asia kuin Karjalan palauttaminen. Eritoten, jos puhutaan tiettyjen luovutettujen alueiden palauttamisesta. Olihan Neuvostoliitto palauttanut Hangon ja Porkkalankin.
Ilmoita asiaton viesti
Ei Hankoa ja Porkkalaa ”palautettu”, termi on aikanaan ovelasti keksitty Karjala-vertausta varten. Vuokralainen vain lähti, kuten myöhemmin Britannia Hongkongista.
Ilmoita asiaton viesti
Muistan hyvin Mauno Koiviston toteamuksen keskusteluun Karjalan palauttamisesta Suomen yhteyteen:
– Meillä on vaikeuksia pitää nykyistäkin aluettamme asuttuna.
Tuon jälkeen kaupungistuminen on jatkunut, ja haja-asutusalueilla idässä ja pohjoisessa näyttää yhä murheellisemmalta.
https://www.vastavalo.net/albums/userpics/19266/normal_autio2.jpg
Ilmoita asiaton viesti
Koivisto osoitti tuolla lausunnolla oman turkulaisuutensa. Loogisestihan tuo tarkoittaisi sitä, että hän olisi peräänkuuluttanut vielä lisää alueluovutuksia.
Olisiko pitänyt alkaa Turusta? Olihan se Hankokin jonkin aikaa luovutettu.
Ja olikohan hän kenties sitä mieltä, että Porkkalaa ja Kirkkonummeakaan ei olisi pitänyt ottaa takaisin?
Ilmoita asiaton viesti
Jaa-a… tuontyyppisiin kysymyksiin Manulla oli myös kommentti:
– Ei pidä provosoitua kun provosoidaan.
Tässä keskustelussa on mainittu myös eräs venäläinen valtiomies, joka inspiroi Jope Ruonansuun (1964-2020) esiintymään r-sanana. Ja mikä miljöö!
https://www.youtube.com/watch?v=5liIxoG4JlY
Ilmoita asiaton viesti
Tässä yhteydessä sanonta ”ei pidä provosoitua kun provosoidaan” olisi kuitenkin ollut puhdasta pakenemista kannanotosta.
Sinun ruokolahtelaisuudestasi uskoisin, että kokisit alueluovutuksen hyvinkin ”läheisenä” asiana ja ymmärtäisit kuinka onnellisia olette siellä, että rajanveto sattui menemään siten, että niukin naukin säilyitte länsipuolella.
Ilmoita asiaton viesti
Joo, helpotusta voi todellakin tuntea takautuvasti! Jopa Turun rauhan raja pyrkii nostamaan hikeä otsalleni, koska ”olimme” silloin väärällä puolella.
Nykyinen kaakkoisraja on vedetty maastoon jokseenkin mielivaltaisesti. ”Toiset sitä vaan turvallisuuttaan varjelee, kun rajoja siirtelevät…”
Ilmoita asiaton viesti
Mielenkiintoisia näkökulmia. Kannattaa etsiä kirja ja ottaa ja lukea sitä.
Ilmoita asiaton viesti