Koiviston Suomi, KGB ja muutoksen pelko

Presidentti Mauno Koivisto oli vähättelyn suurmestari. Ennen kuin hänet valittiin tasavallan presidentiksi, hän esimerkiksi vähätteli idänsuhteitaan, vaikka todellisuudessa hän oli pitänyt yhteyttä Neuvostoliiton edustajiin 1950-luvulta lähtien. Helsingin KGB:n päällikön Viktor Vladimirovin hän oli tuntenut parikymmentä vuotta.

Nuori historiantutkija Juha-Matti Ritvanen tuo uutta tietoa Koiviston läheisistä idänsuhteista teoksessaan, joka perustuu hänen väitöskirjaansa (Mureneva kulmakivi – Suomi, Neuvostoliiton hajoaminen ja YYA-sopimuksen loppuvaiheet 1989-1992, Siltala).

Jos joku vielä luulee, että KGB:n vaikutus Suomen asioihin loppui, kun Urho Kekkonen väistyi, kannattaa lukea Ritvasen teos.

Muistelmissaan Koivisto kertoi yllättyneensä, että asioiden hoito itään päin tapahtui KGB-väylää pitkin. Uusimman tutkimuksen valossa Koiviston ”yllätys” asettuu outoon valoon.

Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n yhteydenpitoa Koivisto kutsui sievistellen puoluelinjan kanavaksi. Vladimirovin jälkeen KGB:n Helsingin päälliköksi tuli Felix Karasev, joka jäi Neuvostoliiton viimeiseksi tiedustelumieheksi Tehtaankadun lähetystössä.

Koiviston yhteys Karaseviin oli jatkuvaa ja tiivistä. Usein viestinviejänä toimi Koiviston kansliapäällikkö Jaakko Kalela. Suomen ulkoministeriö jäi sivurooliin.

Ritvasen kirja perustuu alkuperäisiin arkistolähteisiin. Valaiseva esimerkki toimintatavoista on yksityiskohtainen kuvaus siitä, miten Suomen valtionpäämies kysyi KGB:n Karasevin kautta kirjallisesti neuvostojohdon näkemyksiä kysymyksiin, joita hän aikoi esittää Viron Arnold Rüütelille. Tämä oli tulossa vierailulle Suomeen.

Rüütel oli tuolloin Neuvosto-Viron korkeimman neuvoston puheenjohtaja. Myöhemmin hänestä tuli uudelleenitsenäistyneen Viron toinen presidentti.

Koivisto halusi ottaa Moskovan näkemykset huomioon keskusteluissaan Rüütelin kanssa. Muistelmissaan hän ei asiaa mainitse.

Koiviston johtama Suomi oli pelokas muutosten edessä, mutta tarttui lopulta tilaisuuksiin, kun aika oli kypsä. YYA-sopimus sai mennä ja Suomi irtautui suvereeniuttaan rajoittaneista Pariisin rauhansopimuksen sotilaspykälistä.

Syksyllä 1991 Koiviston johdolla tehtiin kaksi suurta päätöstä: järjestettiin Suomen suhde Neuvostoliiton seuraajaan Venäjään ja toimittiin niin, että päästiin neuvotteluihin Euroopan yhteisön jäsenyydestä. Hakemus jätettiin maaliskuussa 1992.

Ritvanen viittaa Max Jakobsonin kirjoitukseen, jonka mukaan Suomi ei uskonut muutoksiin, koska ”emme halunneet niitä”. Yleisesti ajateltiin, että Suomella oli nopeasti muuttuneissa tilanteissa enemmän hävittävää kuin voitettavaa.

Saksat yhdistyivät, Neuvostoliitto hajosi, Baltian maat itsenäistyivät, Itä-Eurooppa mullistui. Muutoksen vauhti oli kova.

Koivisto oli sitoutunut ystäväänsä Mihail Gorbatšoviin ja suhtautui penseästi balttien haaveisiin itsenäisyydestä. Venäjän presidentiksi noussutta Boris Jeltsiniä Koivisto karsasti.

Koivisto on Murenevan kulmakiven itseoikeutettu päähenkilö. Teoksen kansikuva kertoo, mistä oli kyse: Koiviston takana kurkkii Gorbatšov.

Tutkija määrittelee Koiviston varovaiseksi ja monitulkintaiseksi persoonaksi, jonka matalalla profiililla oli aktiivinen kääntöpuoli. Koiviston johdolla Suomi toimi hallitun ja maltillisen muutoksen puolesta varautuen samalla pahimpaan.

Sota-ajan kokemukset vaikuttivat Koiviston ulkopoliittisiin käsityksiin. Hän ammensi menneestä ja tunsi hyvin historian:

”Koivistolla oli tapana venyttää vastausta johonkin asiaan samalla tapaa kuin tulenavaustilanteessa, jossa vastapuoli päästetään aivan lähelle, ennen kuin ammutaan täysillä kohti”, Ritvanen kirjoittaa.

Kun Neuvostoliitto luhistui, Juha-Matti Ritvanen oli seitsenvuotias. Ehkä siksikin hän pystyy kirjoittamaan lähihistoriasta kylmän viileästi ilman jälkiviisauden imelää sivumakua.

Mureneva kulmakivi on pätevästi kirjoitettu perusteos, jossa on paljon uutta ja kiinnostavaa tietoa.

 

+4

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu