Kolmen kirjan Kännö iskee tarinaa kuin Waltari

Heikki Kännö on kuin uuden romaaninsa päähenkilö. Kun Aurelian Benn kirjoitti ainoaa julkaistua runoelmaansa, Faustin kirousta, hän käytti Kännön tapaan häpeämättä hyväkseen kuuluisilta runoilijoilta, säveltäjiltä ja filosofeilta kahmimaansa materiaalia, yhdisteli sanoja sieltä ja toisia täältä, Goethea, Wagneria, Heineä sekä omaa mielikuvitustaan.

Aurelian Benn ajatteli huijanneensa kaikkia, vedättäneensä koko kirjallista porukkaa, erityisesti erästä päätoimittajaa, joka ensimmäisenä yhdisti Bennin nimen Goetheen.

Heikki Kännön kolmas romaani (Runoilija, Sammakko 2020) jatkaa kahden edellisen, Mehiläistien ja Sömnön, viitoittamalla tiellä. On Nietzscheä ja Steineriä, yliluonnollisia kokemuksia, on Wagner ja Bizet, oopperaa, murhamysteerejä, vihaa ja rakkautta. Kaikki Kännön kirjat pyörivät samojen mystisten teemojen ympärillä.

Teostensa tärkeimmäksi teemaksi Kännö itse nostaa tulkinnan siitä, miten luotiin Hitlerin ja natsien valtaannousuun johtanut kulttuuri. Siinä esimerkiksi Nietzschellä ja Wagnerilla oli oma roolinsa.

Runoilija on niin runsas ja moniin suuntiin riuhtova opus, että tuntuu turhauttavalta ryhtyä selostamaan sen sisältöä. Mennään lyhyen kaavan mukaan.

Tammikuussa 1888 Faustia esittävän teatteriseurueen leiriin Ranskan Lyonissa ilmestyy tuntematon, pahasti loukkaantunut nuori mies. Samoihin aikoihin kaupungin lähellä on tapettu nuori nainen. Poliisi etsii Le Poèteksi, Runoilijaksi, nimettyä murhaajaa.

Seitsemän vuotta myöhemmin saksalainen esoteerikko Rudolf Steiner tapaa Naumburgin Nietzsche-arkistossa runoilijan, joka on Steinerin mielestä joutunut pimeyden voimien välikappaleeksi. Steiner ryhtyy auttamaan runoilijaa, mutta huonosti käy, kun vastavoimana häärii paholaisen sanansaattaja.

Runoilijan monipolvisten tapahtumien taustalla on kysymys myös siitä, mitä kaikkea taiteilija voi tehdä taiteen nimissä. Sallitaanko hänelle erivapauksia eli niin kuin Aurelian Benn sanoo: ”Minua ei tulla rakastamaan tekojeni vuoksi, mutta minua tullaan kunnioittamaan taiteeni vuoksi.”

Runoilija on yksi monista Faust-tarinoista, joissa taiteilija myy sielunsa paholaiselle edistääkseen taiteellista uraansa. Lankoja pitelee käsissään paholaisen sanansaattaja, Heinrich von Grüngen, monikasvoinen mies: nuori ja vanha, hyytävä ja ihana.

Kolmen romaanin Kännö on kuin taikuri, joka itsekin hämmästyy temppunsa onnistumisesta. Hän on kertonut halunneensa kirjoillaan kokeilla, kuinka hullun tarinan voi kirjoittaa niin, että se menee lukijaan täydestä.

Onneksi olkoon, Heikki Kännö! Täydestä menee kuin väärä raha. Kun vetää olan takaa överiksi, kaikki näyttää lopulta ihan järkevältä. On tullut Runeberg-palkinto ja muita huomionosoituksia, kriitikot ovat kehuneet ja lukijat tykänneet.

Kännö voi tyytyväisenä naureskella pitkään, punaiseen partaansa. ”Huijaus” on onnistunut täydellisesti. Itsekin olen aivan myyty lukiessani hänen mielikuvituksellisia tarinoitaan. Ei haittaa liioittelu eivätkä mahtipontiset jutut.

Tarinankertojana Kännö on Mika Waltarin hengenheimolainen. Mielikuvitus lentää kuin Waltarilla ja usko tarinoiden vetovoimaan on vahva. Syvällisiä viisauksiakin löytyy kotitarpeiksi ja jos ne eivät kiinnosta, voi keskittyä jännitykseen ja murhamysteereihin.

Kännö, entinen taidemaalari, on kirjoittanut lyhyessä ajassa kolme samanhenkistä kirjaa ja neljäs on tekeillä. Tulossa on siis hienosti sanottuna romaanitetralogia.

Jo nyt kolmen romaanin jälkeen voi sanoa, että Heikki Kännö on harvinainen ilmiö Suomen nykykirjallisuudessa, värikäs outolintu harmaiden varisten joukossa.

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu