Kova Koivisto – Vakavasti otettava veitikka

Presidentti Mauno Koiviston syntymästä tulee tänään (25.11.2023) kuluneeksi sata vuotta. Sen kunniaksi Helsingissä Pikkuparlamentin puistossa paljastetaan Koiviston muistomerkki.

Aiemmin tänä syksynä julkaistiin Tapio Bergholmin Koivisto-elämäkerran toinen osa (Kova Koivisto – Pankista pääministeriksi 1960-1970, Otava).

Kirjan yhdeksi keskeiseksi teemaksi nousee se, miten kehkeytyi Koiviston kuuluisa karisma. Miten omintakeinen, mutta erilaisissa äänestyksissä korkeintaan keskinkertaisesti menestynyt kiivas yhteiskunta- ja tiedekeskustelija muuttui ihailluksi poliitikoksi?

Bergholm murskaa myytin, jonka mukaan Koivisto ei olisi muka pyrkinyt korkeisiin tehtäviin: ”Koivisto teki hartiavoimin töitä saavuttaakseen puolueen arvovaltaisimman talouspoliittisen asiantuntijan aseman, mikä toi hänelle valtiovarainministerin tehtävän Paasion hallituksessa vuonna 1966.”

Nousuunsa kansakunnan kaapin päälle Koivisto tarvitsi myös onnea. Bergholmin siteeraama Machiavelli jo korosti, että kovakaan työ, ahkeruus ja lahjakkuus eivät riitä menestykseen, jos onni puuttuu.

”Kun onni potkaisee, pitää olla kykyä ja tahtoa tarttua tilaisuuteen.” Koivisto oli valmis, kun mahdollisuuksia avautui.

Koiviston lähipiiriin kuuluneet, kuten esimerkiksi Seppo Lindblom ja Heikki Koski, ovat ylläpitäneet myyttiä, jonka mukaan Koivisto sai karismansa syntymälahjana, mutta he kuuluivatkin ”Koiviston taikapiiriin”.

Bergholmin mukaan karisma ei ollut Koiviston synnynnäinen ominaisuus, vaan se alkoi kehkeytyä vasta hänen noustuaan valtiovarainministeriksi ja kypsyi hänen pääministerikautenaan.

Kun Koivisto nousi politiikan huipulle, avainasemassa oli televisio. Manu oli itsevarma tv-esiintyjä, joka poikkesi aikansa muista poliitikoista. Hän ei erehtynyt tuijottamaan suoraan kameraan Harri Holkerin tavoin, vaan katsoi toimittajaan tai pälyili mietteliäästi ympärilleen.

Syntyi kotoisa tunnelma ja vaikutelma, että tässä puhuu viisas mies. Koiviston suosiolle lievä Turun murrekaan ei koitunut kohtaloksi.

Koiviston vahvuus tv-esiintyjänä oli nopea tilannetaju. Hän saattoi samassa ohjelmassa vaihdella tyyliään haudanvakavasta kujeilevaan poikamaisuuteen. Hän oli räväkkä ja sanavalmis, mutta tarvittaessa myös syvällinen ja verkkainen pohdiskelija.

Tapio Bergholm on keksinyt mainion luonnehdinnan: ”Mauno Koivisto oli yhteiskunnallisena televisiohahmona vakavasti otettava veitikka.”

Tätä vakavasti otettavaa veitikkaa moitittiin myöhemmin vaikeita ratkaisuja lykkääväksi jahkailijaksi. Tämäkään ei ole koko totuus. Koivisto oli sekä että -mies: sekä veitikka että jahkailija.

Vuosina 1960-1970 Koivisto oli kaikkea muuta kuin jahkailija. Valtiovarainministerinä ja pääministerinä hän oli Bergholmin mukaan kova, suoraviivainen ja ajoittain tyly:

”Tästä huolimatta tai ehkä juuri tämän vuoksi hän vakuutti, hurmasi ja jopa lumosi suuren osan kansalaisista ja journalisteista.”

Summa summarum: Koivisto oli 1960-luvun lopulla moderni mediapoliitikko. Hän käytti julkisuutta hyväkseen, karisma kasvoi ja suosio lisääntyi. Menestys ruokki lisää menestystä.

Koiviston suosio säilyi, vaikka monella poliitikolla television luoma kannatus hiipui, kun media luonteensa mukaisesti korosti tappioita, virheitä ja luonteen varjopuolia.

Tiedämme, miten Koivistolle kävi, vaikka Bergholm yrittää pitää jännitystä yllä päättämällä teoksensa kysymykseen: Miten Mauno Koiviston karisma kestäisi tulevat vuodet ja vuosikymmenet?

Oman vastauksensa Bergholm antaa elämäkertojen seuraavissa osissa, joita lienee tulossa vielä useita. Tuskin maltan odottaa.