Kovan onnen urheiluhullu

Urheiluselostajat ovat olleet urheilukansan lempilapsia siitä lähtien kun selostuksia on tehty radioon ja televisioon. Heitä on rakastettu ja vihattu, heidän kanssaan on eletty voitot ja tappiot. Aina on selostajat kehuttu ja haukuttu.

Ennen vanhaan radion aikakaudella oli kaksi kuuluisaa urheiluselostajaa, Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen. Tänä päivänä selostajia on eri kanavilla pilvin pimein. Tiilikaisen ja Noposen kaltaisia legendoja ei enää synny.

Yksi viime vuosikymmenten suosituimmista ja näkyvimmistä urheiluselostajista on ollut Tapio Suominen, 55, jonka 30-vuotinen tv-ura Yleisradiossa päättyi viime vuonna potkuihin. Skandaaleista eläville lehdille Suominen on antanut paljon aiheita lööppeihin ja isoihin otsikoihin.

Nyt Suomisen värikäs elämä on kirjoitettu kirjaksi (Lasse Lindqvist – Tapio Suominen: Urheiluhullu – Stadioneilta suljetulle osastolle, Otava 2019). Tämä tarina on karu ja traaginen. Kirjan monimielinen nimi kuvaa päähenkilöä hyvin. Urheiluhullusta nuoresta miehestä kasvoi ammattitaitoinen urheilutoimittaja, sitten tulivat avioero, alkoholismi ja rattijuoppous sekä sairastuminen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Tutuiksi tulivat sairaalan suljettu osasto ja lääkärit, putkat ja poliisit. Epätoivoiset naisjutut seurasivat toisiaan.

Urheiluhullu on Tapio Suomisen terapiakirja. Hän kertoo avoimesti hölmöilyistään ja välillä tulee sellainen tunne, että vähempikin avoimuus olisi riittänyt. Tirkistelynhaluisille Suominen avaa elämänsä pahimmatkin kipupisteet itseään säästämättä.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Ensin kerrotaan urheiluselostaja Suomisen tähtihetkiä niin olympialaisilla areenoilla kuin muissa eri lajien arvokisoissa. Urheiluhulluja nämä kertomukset varmaan kiinnostavat, mutta meille tavallisille penkkiurheilijoille selostajien väliset työnjaot ja muut sen kaltaiset yksityiskohdat tuntuvat turhalta tiedolta.

Toinen osa on kuin Suomisen sairauskertomus. Harvoin saa luettavakseen näin avointa tilitystä omista hölmöilyistään ja mielensä sairauden käänteistä kuin Suominen tekee. Hän haluaa rikkoa tabuja, joita yhä on mielenterveysongelmien ympärillä. Hän uskoo, että avoimuus auttaa ymmärtämään sairaiden elämää.

Tilanteestaan Suominen ei syyttele muita kuin itseään. Yleisradiota hän kehuu mennen tullen ja kirjan perusteella saakin kuvan, että Yle suhtautui pitkämielisesti Suomiseen ennen lopullisia potkuja.

Kirjan sankariksi nousee Tapio Suomisen ex-vaimo Birgit, jonka tukeen selostajasankari on voinut aina turvautua. Ilman Birgitiä Suominen olisi ollut monta kertaa pahemmassa kuin pulassa.

Seitsemän vuoden sairauskierteen jälkeen Suominen on nyt työkyvyttömyyseläkkeellä. Tarina kuitenkin jatkuu eikä viimeistä kappaletta ole vielä kirjoitettu. Koskaan ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kuten suorien lähetysten Suominen itsekin muistuttaa kirjan viimeisissä sanoissa: ”Aina sattuu ja tapahtuu, koska elämä on suora lähetys.”

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu