Kremlin renki pyytää anteeksi

Ilkka Lappalainen, 69, liittyy uudella kirjallaan (Rapistuvan Kremlin renkinä – Kommunismin usko, toivo ja tappio, Minerva) siihen entisten taistolaisten joukkoon, joka pyytää anteeksi vanhoja syntejään.

Kremlin renkipoikana Lappalainen toteutti isäntänsä toiveita mm. Tampereen taistolaisten äänenkannattajan, Hämeen Yhteistyön, sekä Moskovan Valittujen Palojen eli Maailma ja me -lehden päätoimittajana 1970- ja 1980-luvuilla.

Lappalainen luettelee pitkän rimpsun, mikä hän oli miehiään taistolaisena: stalinisti, stallari, änkyrä, sarvikuono, luokkakantainen, vähemmistökommunisti, punafasisti.

Luokkapetturin tittelin hän sai Tampereen taistolaisten piirisihteeriltä Esko Malmbergilta sen jälkeen, kun he ajautuivat eri leireihin kommunistien sisäisissä kahinoissa:

”Minä alistan sinut luokkavihollisen palvelukseen ja luokkapetturina tulen sinua aina kohtelemaan, Malmberg pauhasi.

Taistolaisuskossa Lappalainen sanoo eläneensä muutaman kiihkeän vuoden. Maailma ja me-lehden aikana hän oli jo eronnut SKP:stä, mutta jatkoi Kremlin äänitorvena Neuvostoliiton romahdukseen asti.

Taistolaisvuotensa Lappalainen kuittaa lyhyellä anteeksipyynnöllä ja syyttää itseään tyhmyydestä Nummisuutarin Eskon sanoin: Tyhmyydelle olen vihainen kuin rakkikoira.

Ilkka Lappalainen on tyypillinen porvariskodin poika, josta tuli taistolainen. Kun hän lopetti koulunkäynnin lukion ensimmäisellä luokalla ja meni rakennuksille töihin, isä suutahti: ”Tuollaisia rakennustyöläishiippareita täällä ei sitten katsella.”

Ei sitten, sanoi Ilkka ja lähti.

Nuorena radikaalina Ilkka pilkkasi isäänsä siitä, että tämä taisteli natsien rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Myöhemmin hän alkoi ymmärtää paremmin isäänsä, jonka pommikoneen venäläiset ampuivat alas elokuussa 1944.

Tähystäjänä toiminut vänrikki Alpo Olavi Lappalainen pelastui palavasta koneesta ja onnistui tulemaan takaisin omalle puolelle vihollisen linjojen läpi. Koneen ohjaaja jäi venäläisten vangiksi.

Rauhanteon jälkeen isän kotipitäjä Jääski jäi Neuvostoliitolle.

Kirjan pääosa käsittelee Lappalaisen aikaa Maailma ja me -lehden päätoimittajana. Lehtihän perustettiin Neuvostoliiton propagandavälineeksi Suomeen, ja sitä tehtiin tarkan valvonnan alla.

Venäläisillä oli pitkä lista nimiä, jotka eivät saaneet näkyä lehden palstoilla. Sellaisia olivat esimerkiksi Mannerheim, Tanner, Ryti, Ele Alenius, Kalevi Kivistö, Keijo Korhonen ja Max Jakobson.

Neuvosto-osapuolella oli myös suosikkilista nimistä, joiden oli suotavaa esiintyä lehdessä. Nimet olivat tuttuja ihmisiä eri puolueista.

Ehkä yllättävimmät nimet löytyivät kokoomuslaisista Neuvostoliiton suosikeista. Maailma ja me -lehden palstoille neuvosto-osapuoli kelpuutti Lappalaisen mukaan Harri Holkerin, Ilkka Suomisen, Jouni Mykkäsen ja kokoomusnuorten entisen puheenjohtajan Unto Hämäläisen, josta tuli tunnettu toimittaja.

Rapistuvan Kremlin renkinä kertoo miehestä diktatuurin palveluksessa. Se on myös selviytymistarina, jonka aikana mies viisastui. Kaiken viisauden alku on tunnetusti tosiasioiden tunnustaminen.

Nuoruuden kiihkeinä vuosina Neuvostoliitto oli Lappalaisen ihannevaltio, sosialismi hänen uskontonsa ja kommunismi tulevaisuudessa siintänyt paratiisi. Usko romahti tosiasioiden edessä yhtä jalkaa rapistuvan Neuvostoliiton kanssa.

On paradoksaalista, että kun ura Kremlin renkinä oli ohi, Lappalainen löysi työpaikan oululaisen Kalevan toimituksesta ja päätyi kirjoittamaan pääkirjoituksia porvarilehteen.

 

+8

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu