Kuka onkaan kirjasyksyn kuumin nimi?

Runsas vuosi sitten kuollut professori Matti Klinge (1936-2023) on yllättäen kirjasyksyn kuumin nimi. Hänestä on jo julkaistu yksi kirja ja toinen on tulossa syyskuun puolivälissä.

Professori H. K. Riikonen käy ytimekkäästi nimetyssä kirjassaan Klinge (Ntamo) läpi tämän 2000-luvun tuotannon kirja kerrallaan. Teoksen kivijalkana ovat Klingen kuusiosainen muistelmasarja sekä vuosipäiväkirjat, joita julkaistiin peräti 23 osaa.

Luulisi, ettei vanhoista teksteistä saa irti mitään kiinnostavaa, mutta niin vain upposin taas Klingen ihmeelliseen maailmaan. Klingelogeille Riikonen avaa jälleen uusia näkökulmia.

Lueskelin Riikosta sillä silmällä, että löytyisikö sellaista, mikä oli jäänyt itseltäni aiemmin vähälle huomiolle tai suorastaan noteeraamatta.

Nostan esimerkkinä kieleen ja kielenkäyttöön liittyvät kysymykset, jotka ovat Riikosen mukaan Klingen päiväkirjasarjojen keskeisimpiä teemoja.

Klinge käytti usein vanhentuneita muotoja, kuten koomillinen, kriitillinen ja kyynillinen sekä sellaisia sivistyssanoja, joita ei juuri muualla nähnyt: dekoroida, negligeerata tai ridikuloida. Entä mitä teki polpetkirjuri?

Hän puhui sunnuntaimarxilaisista ja viherterroristeista ja pilkkasi virsukansaa. Tuulivoimalat olivat tuulimyllyjä ja jalkapallo potkupalloa, juoksulenkki aamulla oli aamujuoksentelua. Hän kirjoitti halventavasti toimittajattarista ja olisi mieluummin puhunut telefoniin kuin puhelimeen.

Klinge valitti fennomaanista pyrkimystä keksiä suomenkieliset vastineet muissa maissa käytetyille latinalais- ja kreikkalaisperäisille sanoille. Ne olivat hänelle teennäissanoja.

Hän ärsyyntyi, kun sai kuulla televisiosta korkeiden virkamiestenkin suusta matalatasoista kieltä – huolimattoman pukeutumisen ohella. Kerrankin eräs opetusministeriön virkamies kehtasi käyttää pitkässä esityksessä täydelle auditoriolle sellaista arkimurteellista suomen kieltä, että ”hän häpäisi sekä ministeriönsä että asiansa”.

Klinge loukkaantui Mannerheimin puolesta Juhani Suomelle, joka käytti kuulemma jatkuvasti vähätteleviä ja asenteellisia verbejä. Mannerheim ei koskaan Suomen tekstissä mene tai kävele tai sano, vaan hän aina astelee, askeltaa, kiukuttelee, uhoaa, pauhaa…

Juhani Suomelle Klinge suositteli suomenkielen opettelemista Juhani Ahon tai F. E. Sillanpään avulla.

Kieleen liittyy myös Klingen kanta Raamatun kääntämiseen. Hänen mielestään kääntäminen kansankielille 1500-luvulla ja etenkin Raamatun levittäminen 1800-luvulla oli suuri virhe.

Olisi pitänyt tyytyä siihen, että papisto valikoisi Raamatusta katolisten kirkkojen tapaan kristillisen rakkauden ja anteeksiannon sanomaa.

Klinge muuten erosi kerran kirkosta, mutta liittyi myöhemmin uudelleen. Koulujen aamuhartauksia hän puolusti. Niillä olisi hänen mielestään tärkeä rooli onnettomuuksien ja katastrofien yhteydessä:

”Ajatella, jos kouluissa olisi edelleen aamuhartaus! Ei tarvittaisi psykologeja ja ammattiempaatikkoja, karkeasti sanoen tätimäistä voivottelua, vaan tunteet saataisiin uomiin yhteisen veisuun, rukouksen ja rituaalin, arvokkaan, pyhien tekstien lukemisen kautta.”

Yhteenvedossaan H. K. Riikonen yrittää löytää Klingelle vertailukohtaa suomalaisesta kulttuurista, mutta ei onnistu. Hän tukeutuu lopulta Tacituksen fraasiin – tantum sui similis, vain oman itsensä kaltainen.

Sellainen oli myös Matti Klinge – vain oman itsensä kaltainen.